Tapahtuu viikonloppuina

Tänään ehtii vielä osallistua Birdlifen tämän viikonlopun Pihabongaukseen.

Pihabongaus -tapahtumassa tarkkaillaan tunnin ajan lintuja omalla pihalla (myös ikkunasta katselu on sallittua), puistossa tai muulla vastaavalla paikalla joko lauantaina 27. tai sunnuntaina 28. tammikuuta. Pihabongaukseen voi osallistua kuka tahansa. Osallistumismaksua ei ole eikä ilmoittautumista tarvita.

Pihabongaukseen osallistuminen on helppoa:
* Tunnista tunnin aikana havaitsemasi lintulajit.
* Laske montako yksilöä kutakin lajia on enimmillään näkyvissä samaan aikaan (näin vältät laskemasta samoja yksilöitä moneen kertaan).
* Ilmoita havaitsemasi lajit ja laskemasi maksimimäärät BirdLife Suomelle viimeistään 31.1.

Sähköposti toi myös ilmoituksen kivan tuntuisesta tapahtumasta ensi viikonloppuna. Pitäisi vain keksiä hyvä kysymys raadille esitettäväksi!

Koko perheen LUONTOPÄIVÄ Heurekassa 4.2. klo 12-17.30

Miten kasvit selviävät talvesta? Miten hurjalta vesiskorpioni näyttää mikroskoopissa? Entä millaisia eläinten jälkiä löytyy Heurekan lähimaastosta?

Luontopäivässä su 4.2. kello 12-17.30 voi tutustua lähiluontoon monella eri tavalla. Biologian asiantuntijoiden raati vastaa luontoaiheisiin kysymyksiin klo 14-16. Kysymyksiä voi lähettää jo etukäteen, katso ohjeet Vantaan Luonnonystävien nettisivuilta http://www.valu.fi/tapahtumat/luontopaiva.html

Kaiken ikäiset voivat osallistua erilaisiin lasten ja nuorten työpajoihin. Perheen pienimmät voivat askarrella itselleen pupunkorvat, istuttaa pienen kukkapurkin tai kuunnella luontosatuja, isommille on susidraamaa, ulkoretkiä ja jännittäviä biologisia kokeita.

Koko perheen tapahtuma on maksuton ja järjestetään Vantaan Luonnonystävien ja Heurekan yhteistyönä. Heurekan muut näyttelyt ovat tapahtuman aikana avoinna normaalilla pääsymaksulla.

Taidan tästä lähteä ulos, aurinko paistaa! Jos vaikka niitä pihalintuja näkyisi.

Hei, kuuraparta...

Helsingissä alkaa olla talven tuntua. Tänään aamulla oli 15 pakkasastetta, ja ilmassa ilmeisesti niin paljon kosteutta, että kaikki pinnat olivat peittyneet jääkiteisiin. Tässä esimerkkejä kuvausretken tuloksista - kaunista oli! Myös Biomi.org on käynyt tänään ulkona.



Varis kuuran kuoruttamissa koivuissa.








P.S. Nyt se on todistettu: kuu-ukolla on nenä!

Kuka selittäisi?

Olipa kerran Laitos. Laitos on Valtion rahoittama. Toimiakseen Laitos tarvitsee Paikan. Ennen vanhaan Laitos omisti Paikan itse ja käytti sitä miten parhaaksi näki. Sitten joku Valtiolla keksi, ettei Laitos käyttänyt Paikkaa tarpeeksi tehokkaasti. Koska tehokkuus on päivän sana, Valtio siirsi Paikan omistuksen Firmalle. Firma alkoi periä Laitokselta korvausta Paikan käytöstä. Firmankin omistaa Valtio, ja Valtio on luonnollisesti asettanut Firmalle tuottotavoitteen. Firma asettaa perimänsä korvauksien suuruuden tuottotavoitteensa mukaisesti. Nyt siis valtio antaa Laitokselle rahaa, jolla se maksaa käyttökorvauksia Paikasta, jonka omistaa Firma, joka tilittää tuottonsa Valtiolle.

Tarina jatkuu: koska tavoitteena on tehokkuus, Valtion Laitokselle antama rahamärää ei vastaa tätä uutta kustannuserää, ja Laitoksen on alettava miettiä säästökohteita. Koska Laitos tarvitsee välttämättä Paikan, Laitos joutuu karsimaan toimintaansa ja henkilökuntaansa pystyäkseen siirtämään riittävästi Valtion rahaa takaisin Valtiolle.

Tämä tarina on tosi. Tai ainakin niin tosi, että minulle asioiden kulku näyttäytyy tuollaisena. Yliopistot ovat painineet tämän ongelman kanssa jo pitkään, maksaen tiloistaan käytön mukaan vuokraa valtion omistamalle Senaatti-kiinteistöille. Moni yliopistolaitos on kuitenkin siinä tilanteessa, että heillä ei ole varaa käyttää oman laitosrakennuksensa tiloja, etenkään jos ne ovat uusia tai vastaremontoituja (eli kalliita). Luentoja pidetään siis mieluummin vanhoissa ja liian pienissä (=halvemmissa) tiloissa tai jopa ilmaisissa taukotiloissa kuin maksetaan vuokraa kunnollisesta auditoriosta, johon saattaa jäädä tyhjiä paikkoja. Lisäksi opetuksellisesti korvaamattomia, mutta tilankäytön suhteen kalliita (=tehottomia) käytännön työkursseja karsitaan.

Uusi rahankierrätyksen kurimukseen joutuva, valtion pääosin rahoittama laitos on Metsäntutkimuslaitos Metla. Vuonna 1917 perustettu laitos omistaa tällä hetkellä n. 90 000 hehtaaria metsiä, joilla se tekee monipuolista tutkimusta paitsi metsätalouden, myös luonnonsuojelun alalla. Nyt maa- ja metsätalousministeriö haluaa uutisen mukaan "tehokkuuden nimissä" siirtää Metlan tutkimusmetsät (luonnollisesti korvauksetta) Metsähallituksen omistukseen. Koska Metsähallituksella on valtion asettama tulostavoite, se haluaisi luonnollisesti tehdä omistamilla alueillaan hakkuita. Jos Metla haluaa jatkaa pitkäkestoisia tutkimuksiaan entisissä omissa metsissään, sen on alettava maksaa Metsähallitukselle "haittakorvausta" menetetyistä hakkuutuloista. Haittakorvausten maksamista varten Metla saa rahaa valtiolta. Eli valtio antaa rahaa valtion laitokselle, joka maksaa toiselle valtion laitokselle, joka tilittää tuotot takaisin valtiolle.

Ajatus on ehkä ollut alunperin hyvä. Kun esimerkiksi yliopiston tilat eivät ole ilmaisia, laitosten on tarkkaan suunniteltava, mitä tiloja tarvitaan ja miten usein, jolloin vajaakäyttö vähenee ja tehokkuus kasvaa (vaikka sitten laadun kustannuksella). Mutta kukaan ei ole vielä pystynyt selittämään minulle, mitä järkeä on kierrättää valtion rahaa valtion laitosten kautta takaisin valtiolle, ja vieläpä niin, että kaikilla näillä laitoksilla on rahaa liian vähän ja toiminta kärsii? Johtuuko ymmärtämättömyyteni siitä, että olen pehmobiologi, enkä elämän realiteettien kovettama taloustieteilijä?

Metlan tarina ei muuten pääty tuohon. Tällä hetkellä näyttää siltä, että jos Metla haluaisi jatkaa tutkimustoimintaansa edes 40 000 hehtaarilla, se tarvitsisi valtiolta uutta rahaa noin miljoona euroa vuodessa. Mutta koska valtio ei halua maksaa (itselleen) niin paljon, Metla on saamassa näillä näkymin rahaa vain 30 000 hehtaarin haittakorvausten maksamiseen, ja se joutuu supistamaan tutkimustoimintaansa - ja arvokkaat tutkimusmetsät joutuvat hakkuu-uhan alle.

Missä on vika, kun en näe tässä kuviossa järjen hiventä?

Areena Julmahuvi?

Palaan aiheeseen, joka oli esillä joulun alla: härkätaistelut. Helsingin Sanomien nettisivu uutisoi näin:

Espanja aikoo kieltää kuoliniskun härkätaisteluista

Espanjan hallitus pyrkii uusilla määräyksillä tekemään härkätaisteluista vähemmän verisen näytelmän. El Mundo -lehti kertoi torstaina, että härkätaistelijat eivät saa vastaisuudessa antaa kuoliniskua härille, vaan härkien lopettaminen tapahtuu teurastamoissa.

Uutinen sai lukijat innostumaan, ja aiheesta syntyi iso keskustelu, lähinnä tuomiten uudistuksen ja koko härkätaisteluperinteen. Minustakin ehdotus kuulosti oudolta - eikö armonisku nimenomaan lopeta eläimen kärsimykset? Huomasin kuitenkin, että tietoni härkätaisteluista perustuivat mielikuviin, joten perehdyin hieman aiheeseen Wikipedian avulla (englanninkielinen artikkeli oli jopa merkitty "featured article" -tähdellä). Seuraavassa tiivistelmä Wikipediasta ammennettua tietoa, osin suoraan käännettynä (mahdollisista virheistä syytettäköön siis joko alkuperäistekstiä tai kääntäjää).

_______________

Varmaa tietoa härkätaisteluperinteen alkuperästä ei ole. Erilaisia ehdotuksia on Kreetan minolaisista antiikin mithralaisiin ja Iberian maurimiehitykseen. Jossain vaiheessa härkätaisteluita (metsästyksen ja turnajaisten ohella) alettiin harjoittaa ylhäisön kesken sodan korvikkeena ja harjoituksena. Suuria tapahtumia juhlistettiin härkätaisteluilla. 1700-luvulla alettiin taistella härkää vastaan ratsastamisen lisäksi jalan ja jalkamiehet alkoivat käyttää viittoja. Uuden tyylin myötä alettiin rakentaa erityisiä härkätaisteluareenoita.

Härkätaistelutyylit eroavat eri maissa, tunnetuin on espanjalainen tyyli. Nykyaikainen härkätaistelu on vahvasti ritualisoitu, ja jakautuu kolmeen osaan (terciot). Härkiä kasvatetaan erikoistuneilla tiloilla, ja niiden sukupuista pidetään tarkkaa kirjaa. Taisteluun osallistuvat härät ovat vähintään nelivuotiaita ja voivat painaa jopa 600 kiloa.

Ensimmäisessä osiossa (tercio de varas, keihäiden kolmannes), banderillerot ("lippumiehet") testaavat aluksi härän raivokkuutta heiluttamalla viittoja. Sitten areenalle tulee kaksi picadoria ("keihäsmiehet") suurilla, hyvin topatuilla hevosilla. Härkää rohkaistaan hyökkäämään päin hevosia. Matador (härkätaistelija, "tappaja") tarkkailee koko ajan härän käytöstä ja päättää sen perusteella oman strategiansa. Picadorit iskevät härkää keihäillään sen niskan suuriin lihaksiin. Useimpien härkien käytös muuttuu dramaattisesti (parempaan tai huonompaan suuntaan) keihääniskujen jälkeen. Tätä pidetään hyvin ratkaisevana vaiheena ja säännöt vaativat tietyn määrän iskuja.

Toisessa osiossa (tercio de banderillas, banderillojen kolmannes), kolme banderilleroa yrittää iskeä kaksi värikkäästi koristeltua koukkuista keppiä (banderillas, ”pikku liput”) härän olkapäille. Tämä heikentää entisestään härän niska- ja hartialihaksia verenhukan vuoksi, mutta myös saa härän hyökkäämään raivoisammin.

Viimeisessä osiossa (tercio de muerte, kuoleman kolmannes), matador palaa kehään yksin, käsissään punainen viitta (muleta) ja miekka. (Viitan punainen väri on perinne, härät ovat värisokeita ja hyökkäävät liikkuvia kohteita päin.) Matadori houkuttelee viitalla härän sarjaan ohituksia, mikä kertoo matadorin rohkeudesta ja siitä että hän hallitsee eläintä. Ohitusliikkeitä on monentyylisiä, ja niillä on nimet. Taistelu päättyy sarjaan ohituksia, joissa matadori yrittää saada härän sellaiseen asentoon, jossa hän voi iskeä sitä miekalla lapaluiden väliin, aortan tai sydämen läpi.

Kuva julkaistu Creative Commons -lisenssillä
(From Flickr, by "Master and Commander")

Miekan isku on tärkeä osa näytöstä, sen olisi onnistuttava ensi yrittämällä. Kaksi iskua on juuri ja juuri hyväksyttävissä, enemmät kertovat epäonnistumisesta. Kömpelö isku, joka ei johda ”nopeaan ja siistiin kuolemaan”, saa yleisön protestoimaan ja pilaa näytöksen. Jos tappo ei onnistu, matadorin on toisella miekalla katkaistava härän selkäjänne, jotta eläimen kärsimykset loppuisivat. Tämä yleensä tappaa härän heti, mutta joskus kuolemaan menee aikaa. Matadorilla on viisitoista minuuttia aikaa ensimmäisestä ohituksesta alkaen tappaa härkä. Jos aika loppuu, härkä palautetaan karsinaansa.

Portugalilainen tyyli eroaa monelta osin, mutta periaate on sama. Härkää ei kuitenkaan tapeta areenalla, vaan ajetaan takaisin karsinaan, jossa sen yleensä tappaa ammattiteurastaja.

Fanit sanovat härkätaistelun olevan spektaakkeli ja tragedia, mutta ei urheilua. Joskus harvoin härän annetaan jäädä eloon palkintona erityisen hienosta esityksestä. Vapautetut härät palautetaan tilalleen, ja niitä käytetään siitokseen. Taisteluhärkää ei koskaan tuoda areenalle toista kertaa, sillä ne oppivat kokemuksesta, ja matadorien koko strategia perustuu sille, että tilanne on härälle uusi.

Härkätaistelu on osallistujille tyylin ja rohkeuden osoitus. Vaikka lopputulos on yleensä selvä, härkää ei nähdä uhrina vaan arvoisena vastustajana, joka ansaitsee itsessään kunnioitusta. Härät oppivat nopeasti ja härkätaistelun voi nähdä kilpajuoksuna aikaa vastaan – matadorin on suoritettava tehtävänsä ennen kuin härkä tajuaa mistä on kyse ja alkaa hyökätä jotain muuta kuin viittaa päin. Jos matadori on erityisen huono, yleisö saattaa alkaa kannustaa härkää hänen asemastaan, ja matadori saatetaan joutua saattamaan ulos areenalta pehmusteiden kera.

_______________

Mitä mieltä olen uutisessa esitellystä sääntöuudistuksesta kaiken tämän lukemisen jälkeen? Harmillisesti artikkelissa ei annettu muita aika-arvioita kuin tuo matadorin varttitunti - olisi hyvä ainakin tietää, kuinka kauan härkä ehtii vuotaa verta ennen kuolemaansa. En osaa myöskään arvioida, paljonko härkä ehtii tuntea kipua tuona aikana. On hyvin mahdollista, että tuollaisessa tilanteessa eläin menee shokkiin, eikä tunne juuri mitään. Tästä huolimatta härkätaistelu kuulostaa minusta julmalta huvilta, eikä kuoleman pitkittäminen areenalta teurastamolle todennäköisesti auta asiaa.

Kuolemasta on tullut meille kovin mystinen asia. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tämä pätee niin omiin vanhuksiimme kuin voileipäkinkun tarjonneeseen possuunkin. Ehkä tämä on jo ylitulkintaa, mutta tuntuu siltä, että tuon sääntöuudistuksen tarkoituksena on vain piilottaa katsojilta härän kuolema, ikäänkuin juuri se olisi raa'in osa näytöstä. Onko härkä tämän jälkeen vain lelu, jota voi sohia keihäillä miten vain eläimen piittaamatta, kun lopputulos - härän kuolema väkivallan uhrina - jää näkemättä?

Uuden vuoden uudistuksia

Vaihdoin Bloggerin uuteen versioon. Toistaiseksi näyttää hyvältä, seinät eivät ole kaatuneet ja kaikki näyttää toimivan. Pitkään saivat kyllä houkutella, mutta rohkaistuin kun lupasivat, että blogi ei muutu miksikään (ja kun uhkasivat, että vanha versio ennen pitkää lakkaa toimimasta). Näkyvin uutuus ovat varmaan nuo kirjoituksia luokittelevat labelit, ehkä opin käyttämään niitäkin :)

Uuden vuoden ja uuden kameran kunniaksi päätin myös kokeilla blogin kuvittamista. Tämän hetken näkyvin ja puhutuin ympäristöasia, lämmin talvi, näkyy Taviokuurnankin kotimetsässä selvästi. Talvi taisi tulla ja mennä silloin marraskuussa, nyt on luvassa pelkkää lauhaa. Joillekin eliöille lumettomuus on varmasti helpotus - ruokaa on helppo löytää eikä pakkanen pure. Mutta on niitäkin, jotka tarvitsisivat kunnon lumipeitteen pärjätäkseen, esimerkiksi pikkujyrsijät jäävät helpommin petolintujen saaliiksi ilman lumen antamaa näkösuojaa. Oma lukunsa ovat jotkut kasvit, joiden almanakka on mennyt aivan sekaisin: ruoho ja pientareet viheriöivät, puiden silmut alkavat turvota (puhjenneita en ole onneksi vielä nähnyt) ja kukkimaan ovat erehtyneet ainakin voikukka ja näsiä. Pajunkissoja on ollut jo pitkään näkyvissä.

Kun sää tuntuu epätavalliselta, olemme tottuneet siihen, että Ilmatieteen laitos rauhoittavasti kertoo ääri-ilmiön mahtuvan normaaliin vaihteluväliin. Tällä kertaa on toisin, päättynyt joulukuu oli ihan virallisesti ennätyslämmin.

Pitäisikö alkaa tekemään jotain?