Musiikkimeemi

Pidän hyvän meemin kriteerinä sitä, että kun lukee siitä, tekee heti mieli päästä vastaamaan siihen itse. Tämän löysin Pagisijalta, ja se tarttui heti. Ideana on siis vastata alla oleviin kysymyksiin jonkin artistin biisien nimillä. Linkitysketjua taaksepäin seuraamalla löytyi paljon hauskoja vastauksia kiinnostavilta musiikintekijöiltä, kuten Leevi and the Leavings, Ismo Alanko, Matchbox Twenty ja Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.

Nämä vastaukset tarjosi Ultra Bra. Joihinkin kohtiin olisi ollut tarjolla useitakin hyviä vastausvaihtoehtoja. :)

Sukupuolesi?
Pinnan alla

Mikä on suurin unelmasi?
Savanni nukahtaa

Mitä inhoat?
Tylsää, tylsää

Millainen fiilis sinulla nyt on?
Entäs nyt?

Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Lapsuus loppui

Mistä asioista pidät?
Lähettäkää minulle kirjoja

Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Minä suojelen sinua kaikelta

Missä haluaisit olla?
Kaikki on hetken tässä

Kuvaile elämää?
Rubikin kuutio

Kuvaile itseäsi?
Kaunis ja ylpee :)

Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
Kirjoituksia

Tuplaturhake

Suomen Luonto -lehti on jälleen valinnut lukijoiden ehdotusten perusteella vuoden turhakkeen. Arvonimen saivat tuplapuhelinluettelot - täysin oikeutetusti. Useamman kilon kaksinkertainen paperivuori on harvinaisen hyvä esimerkki luonnonvarojen hukkakäytöstä (onneksi ne voi sentään kierrättää). Yrittäjätkin joutuvat maksamaan ilmoituksistaan kahteen kertaan. Mitä järkeä? Lehden artikkeli taustoittaa:

Puhelinluetteloiden julkaisu perustuu operaattoreiden velvoitteeseen. Enirolla on Elisan myötä lakisääteinen velvollisuus julkaista puhelinluettelo Helsingin seudulla ja Pirkanmaalla. Fonecta hoitaa TeliaSoneran ja joidenkin paikallisten operaattoreiden tonttia.

Ennen vuoden 2004 kilpailunrajoituslain uudistusta toimijoille oli myönnetty poikkeuslupa, jonka perusteella ne saattoivat julkaista yhtä yhteistä puhelinluettelo­sarjaa. Kuten myös julkaisivat.

Keväällä 2004 laki muuttui ja poikkeuslupien myöntäminen päättyi. Sen seurauksena yritykset lopettivat yhteistyön ja Fonecta julkaisi omat luettelonsa myös Helsingin seudulla ja Pirkanmaalla ja Eniro muualla Suomessa. Painosmäärä on yhteensä kuusi miljoonaa luetteloa tai luettelosarjaa.

Kaksista puhelinluetteloista ei kuitenkaan voi syyttää kilpailuvirastoa. ”Kilpailuvirasto ei ole kieltänyt yhteistyötä, vaan yritykset ovat itse arvioineet siihen liittyvän kilpailuoikeudellisia tai muita riskejä, joita ei haluta ottaa”, virastosta raportoidaan.

Maalaisjärjellä voi ymmärtää, että kumpikin firma pitää mainostulot mieluummin yksin kuin jakaa potin toisen kanssa. Entä jos ilmoittajat alkaisivat kilpailuttaa luettelot ja lakkaisivat siis maksamasta tuplahintaa? Aluksi siitä olisi kai vain haittaa, sillä ikinä ei voisi tietää, kummasta luettelosta etsimänsä löytää. Enkä tiedä, johtaisiko se pidemmälläkään aikavälillä yhteen luetteloon, vai pelkästään jatkuvaan kilpailutilanteeseen, josta "hyötyvät vain puhelinyhtiöt ja metsäteollisuus"?

Turhuus ei tosin välttämättä koske vain toista, vaan kumpaakin luetteloa. Gallupkysymys: kuinka moni vielä oikeasti tarvitsee puhelinluetteloita mihinkään ja kuinka usein? Kartan käyttämistä ei nyt lasketa. Vastaukset kommentteihin, kiitos. Itselläni molemmat tämän vuoden luettelopaketit ovat vielä avaamattomina kaapissa. Kaikki eivät tietysti käytä nettiä tai numeropalveluja, mutta artikkelissa esitetty (toisen puhelinyhtiön esittämä) tutkimustulos kuulostaa silti uskomattomalta - voiko todella olla totta, että "kahdeksan kymmenestä suomalaisesta tarvitsee puhelinluetteloa joka päivä"? Joka päivä??

Loppukevennyksenä vielä muita tämänkertaisia turhake-ehdotuksia. Miten tarpeellisilta kuulostavat märäksi jäävä vaippa (kannustaa potalle), moottoroitu kottikärry, suihkutettavat sukkahousut, omenankuorimiskone, viinipullon pelastusliivi tai tohvelit, joiden kärjessä on valo?

Edit: linkki viimevuotiseen turhake-juttuuni. Silloin voittaja oli kaupunkimaasturi.

Ajankohtaista

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, minulla oli visio. Ajattelin, että voisin tätä kautta tuoda keskusteluun ja kommentoida erilaisia itseäni kiinnostavia ilmiöitä ja ajankohtaisia asioita. Nyt huomaan, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Olen joko pahasti myöhässä tai sitten minulla ei ole mitään selvää sanottavaa aiheesta. Usein luen muista blogeista kiinnostavia uutisia, mutta niissä on yleensä jo sanottu kaikki tarpeellinen, eikä minulla ole mitään lisättävää. Tai sitten tiedän, että jokin asia on ajankohtainen, mutta en jaksa tai ehdi seurata sitä riittävästi, jotta osaisin kirjoittaa siitä.

Pienenä ryhdistäytymisliikkeenä tässä muutama ajankohtainen ja minua kiinnostava asia lyhyinä mainintoina ja linkityksinä.

Älä osta mitään -päivä tuli ja meni. Taas yritimme jakaa tietoutta, joka ei juuri kansaa kiinnostanut. Toista kertaa järjestetty Mainoskupla-vastamainoskilpailu sai kuitenkin suuren suosion ja hienot kilpailutyöt ovat nähtävillä nettisivulla. Kannattaa kurkata myös aineettomien joululahjojen listaa ja miettiä, voisitko itsekin keksiä lahjaksi muuta kuin tavaraa.

Nairobin ilmastokokouskin tuli ja meni. Paljon porua, vähän villoja.

Susikeskustelu on kuumentanut tunteita. Esimerkiksi QdesQ ja Stellarian luontosivu ovat kirjoittaneet hyvin, käykää lukemassa sieltä. Aiheina paitsi Kainuun susilauman kyseenalainen tappolupa, myös äskeinen suden piikkiin laitettu kultaisennoutajan purema. Kaatoluvasta tiedotti myös Luonto-Liitto.

Entä minne katosi talvi? Lumet ovat sulaneet Rovaniemen korkeudelta asti (lumitilanne Ilmatieteen laitoksen sivuilla). Talviurheilukisoja on siirretty ja peruutettu pitkin Eurooppaa lumenpuutteen vuoksi. Onko tämä ilmaston lämpenemistä vai normaalia vaihtelua?

Päästökaupan evolutiikkaa

Mainio ympäristöblogi Kurkiaura uutisoi vähän aikaa sitten EU:n päästökaupasta. Järjestelmä on asiantuntijoiden mukaan sinänsä erittäin hyvä keino päästöjen hillitsemiseen: jokainen laitos saa luvan tuottaa tietyn määrän päästöjä, ja jos se onnistuu jättämään osan kiintiöstään käyttämättä, sen voi muuttaa rahaksi myymällä sen jollekin toiselle, joka sitä tarvitsee. Kokonaispäästöt pysyvät kaupoista huolimatta asetetun yhteismäärän rajoissa.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että EU:n jäsenvaltiot jakavat omille laitoksilleen kiintiöitä aivan liian avokätisesti, jolloin kellään ei ole todellista motivaatiota päästöjen vähentämiseen eikä tarvetta ostaa lisäkiintiöitä. Päästökauppa ei tällä tavalla toimi, eivätkä päästöt vähene.

Tuli mieleeni, että tilanne on kuin suoraan evolutiikan oppikirjasta, kohdasta ryhmävalinta. Ryhmävalinnan idea on, että jos yksilöt rajoittavat omaa menestystään (esimerkiksi tuottavat vähemmän jälkeläisiä kuin voisivat) ryhmä kokonaisuutena hyötyy (esimerkiksi ruokaa riittää paremmin kaikille). Tämä kuulostaa järkevältä, ja usein luontodokumenteissakin selitetään merkilliseltä vaikuttavia ilmiöitä sillä, että ne ovat "lajille eduksi" vaikka yksilö kärsii.

Ryhmävalinta on kuitenkin osoitettu teoreettisesti lähes mahdottomaksi (ainakaan se ei ehdi vaikuttaa evoluutioon kovinkaan pitkään). Luonnonvalinta suosii automaattisesti niiden yksilöiden geenejä, jotka parhaiten lisääntyvät populaatiossa suhteessa muihin. Kuvitellaanpa populaatio, jossa olisi ryhmän kannalta edullista tuottaa vain yksi jälkeläinen normaalin kahden sijasta. Jos tällaisessa ryhmässä kaikki tuottavat yhden jälkeläisen, mutta yksi "itsekäs" yksilö tuottaakin kaksi, tämän "itsekkään" geenit runsastuvat muiden kustannuksella, eli valinta suosii niitä. Siispä seuraavissa sukupolvessa yhä useampi yksilö tuottaa kaksi jälkeläistä, ja "ryhmän etu" häviää yksilöiden välisessä kilpailussa. Ryhmävalinnan toimiminen edellyttää, että ryhmässä on pelkkiä "epäitsekkäitä" yksilöitä - jos sinne ilmestyy yksikin "itsekäs" yksilö esim. mutaation kautta tai muista ryhmistä siirtymällä, tilanne laukeaa.

Miten tämä liittyy päästökauppaan? EU:ta voi verrata "ryhmään" ja jäsenvaltioita "yksilöihin". Olisi ryhmälle hyväksi, jos kaikki yksilöt rajoittaisivat menestymistään, eli vähentäisivät päästöjään (olettaen että ainakin päättäjien ja teollisuuden mielestä päästöjen vähentäminen on yhtä kuin tuottavuuden ja menestyksen vähentäminen). Tämä toimisi, jos kaikki sitoutuisivat siihen - mutta homma leviää käsiin heti, jos joku alkaa "itsekkääksi" eli suosii oman maansa teollisuutta muita väljemmillä kiintiöillä. Mikään maa ei siten uskalla rajata tiukkoja kiintiöitä kilpailukyvyn vähenemisen pelossa, eli todellisia päästövähennyksiä ei saada aikaan. Yksilön etu jyrää ryhmän edun.

Mikä olisi ratkaisu tähän? Jos jatketaan evolutiivista ajattelua, päästövähennykset pitäisi saada yksilöille eli valtioille kannattaviksi, sen sijaan että ne nähtäisiin yksilöiden uhrauksina ryhmän edun nimissä. Jos päästöjen vähentäminen parantaa omaa etua, päästöjä vähentävien maiden menestys nousee ja päästöjen vähentämisestä tulee tavoiteltavaa. Valtioiden ja yritysten pitäisikin alkaa nähdä päästövähennykset uhkan sijasta mahdollisuutena - mahdollisuutena tehostaa toimintaa, säästää kustannuksissa ja parantaa yrityksen imagoa kuluttajien silmissä. Mutta miten tämän saisi toimimaan käytännössä?

P.S. QdesQ:n Kaitsu mainosti toista, uutta ympäristöuutisblogia. Stellarian luontosivu näyttääkin lupaavalta!

Kuvitelmia menneisyydestä

Menneisyyden tutkiminen on vaikeaa. Usein ajattelen, että mitä kaukaisemmista ajoista on kyse, sitä vaikeammaksi käy tutkiminen. Menneisyyden mittakaavoja on useita. Historioitsija tutkii kenties viimeisten satojen vuosien tapahtumia, arkeologin aikaskaala voi olla tuhansissa vuosissa. Paleontologi taas yrittää selvittää miljoonien, jopa satojen miljoonien vuosien takaisia tapahtumia.

Historioitsijoilla on kenties helpointa, sillä saatavilla on yleensä jonkinlaista kirjallista aineistoa, ehkä jopa silminnäkijäkertomuksia ja kuvatallenteita. Mutta jo arkeologeilla on vaikeampaa - muinaisten kaupunkien elämästä on joskus todisteina vain rakennusten seiniä, koruja ja ruukunpalasia. Niistäkin voidaan toki päätellä paljon, ja siinä työssä auttaa se, että ihmisen on kaikista maailman lajeista helpointa kuvitella nimenomaan muinaisten ihmisten elämää (vaikka kulttuurierot ovatkin suuria).

Silti mieleeni juolahti television historia-dokumenttia katsellessa, ettemme voi koskaan täysin varmasti tietää, mitä tapahtui edes kaksisataa vuotta sitten. Kukaan meistä ei ollut sitä näkemässä. Historian oppikirjat ja tv-dokumentit luovat illuusion siitä, että tietäisimme asioiden olleen jollain tavalla, mutta oikeasti paras mihin pystymme on vain tehdä erittäin valistuneita arvauksia.

Näin ajateltuna paleontologia ei itse asiassa ole juuri sen "epävarmempi" tieteenala kuin arkeologiakaan, vaikka aikaskaala on monta suuruusluokkaa isompi. Vaikka löytäisimme kuinka hienon luurangon tahansa, emme voi lopulta tietää, minkälaisen elämän sen kantaja oli elänyt, ja minkälaisessa ympäristössä. Sekä arkeologit että paleontologit joutuvat tyytymään valistuneisiin arvauksiin.

Ihmisen elinaika on lisäksi niin lyhyt, että meidän on vaikea tajuta menneisyyttä kovinkaan pitkälle. Meidän on vaikea hahmottaa, kuinka "paljon" on vaikkapa tuhat vuotta sitten, puhumattakaan miljoonista ja sadoista miljoonista vuosista, jotka ainakin allekirjoittaneella ovat vain lukuja päässä, vailla todellista ajantajua. (Kuinka kauan on miljoona vuotta? "Todella käsittämättömän kauan", on ehkä paras kuvaus, johon pystyn, ja samalla yritän kuvitella mielessäni satoja ja tuhansia vuosia toistensa perään.)

Luulen tästä johtuvan, että meidän on myös vaikea kuvitella muinaista elämää sellaisena kuin se oli - omilla ehdoillaan toimivana, vallitsevien olosuhteiden säätelemänä, ja tulevaisuudesta tietämättömänä. Ihmisten kohdalla tämä onnistuu vielä jotenkuten, ja osaamme kenties kuvitella elämää vaikkapa jossain historiallisessa kaupungissa. Mutta viimeistään kun siirrytään ihmislajin alkuaikoihin ja siitä taaksepäin, alamme helposti verrata fossiileista ym. saatua tietoa nykyisyyteen. Esimerkiksi elämän historiaa käsittelevissä kirjoissa asiat esitetään usein kehityskulkuina, jossa sarja muinaisia elämänmuotoja johtaa nykyiseen, "valmiiseen" lajiin tai lajiryhmään. Evoluutiosta puhutaan usein esimerkiksi mediassa menneisyydessä tapahtuneena ilmiönä, jonka tulokset ovat nyt nähtävissä.

Liian harvoin muistetaan, että jokaikinen fossiili, jonka paleontologi löytää, ei ole vain osa jotain kehityslinjaa, vaan myös niin menestyneen ja riittävän kauan olemassa olleen lajin edustaja, että siitä on ylipäänsä ollut tilaisuus jäädä fossiili. Jokainen laji on aikanaan ollut "valmis", hyvin elinympäristöönsä sopeutunut ja osa omaa ekosysteemiään, eikä mikään välivaihe matkalla kohti nykyisiä, "täydellisiä" lajeja. Elinolosuhteet muuttuvat, ja lajit kehittyvät niiden mukana - toiset kuolevat sukupuuttoon, toiset sopeutuvat muutoksiin, joistain kehittyy sopivissa olosuhteissa aivan uusia lajeja. Mutta vaikka voisimme aikakoneella matkustaa koko eliniäksemmekin katsomaan mitä tahansa kohtaa elämän historiassa, näkisimme (suhteellisen) muuttumattomia, hyvin toimivia ja "valmiita" lajeja sisältäviä ekosysteemejä, jotka ovat pysyneet ja tulevat pysymään (suhteellisen) samanlaisina käsittämättömän pitkiä aikoja, jopa kymmeniä miljoonia vuosia.

Menneet lajit (ja kulttuurit?) eivät olleet välivaiheita "matkalla kohti jotain parempaa". Jokainen laji (ja kulttuuri?) on aikanaan ollut "täysin kehittynyt", vaikka toki evoluution prosessit ovat aina täydessä käynnissä. Jokainen laji tulee myös joskus katoamaan ja korvautumaan uusilla. Mitähän esimerkiksi ihmislajille mahtaa kuulua vaikkapa viiden miljoonan vuoden kuluttua? Onko koko kehityslinjaa enää olemassa? Vai onko tapahtunut lajiutuminen, ja maapalloa (sekä kenties avaruutta?) asuttaa useampi ihmislaji, jokainen omalla tavallaan kehityksensä huipulla? Siinä tapauksessa me olisimme vain "välivaihe" näiden uusien ihmisten näkökulmasta. :-)

Uusi lintulaji Suomessa

Uutinen BirdLifen sivuilla tänään:

"Maalle uusi lintulaji löytyi Porista

Porilaiselta golfkentältä löytyi eilen kivikkosirkku (Emberiza buchanani). Havainto on ensimmäinen Suomesta. Mikäli BirdLife Suomen rariteettikomitea hyväksyy havainnon, kivikkosirkusta tulee 450. Suomessa havaittu lintulaji.

Lintu löytyi eilen iltapäivällä Karhuluodon golfkentältä Porista, mutta sen identiteetti varmistui vasta illalla valokuvista. Tänään aamulla paikalle oli kokoontunut yli sata toiveikasta lintuharrastajaa. Heidän ilokseen lintu oli päättänyt yöpyä Porissa.

”Harvinaisuuksien suhteen syksy on ollut heikko, ja näin talven kynnyksellä moni lintuharrastaja oli jo luopunut toivosta nähdä enää mitään erikoista. Sitten yhtäkkiä meillä on vuoden harvinaisin lintu tuulenpieksämällä golfkentällä. Tällainen yllätyksellisyys on yksi asia, joka lintuharrastuksessa viehättää”, sanoo tiedottaja Lauri Hänninen BirdLife Suomesta.

Suomea lähinnä kivikkosirkku pesii Itä-Turkin vuorilla ja mahdollisesti myös Uralin eteläosissa. Laji talvehtii Intiassa. Kivikkosirkku on tavattu Länsi-Euroopassa vain kerran aiemmin, Hollannissa lokakuussa 2004.

Suomessa pesivistä linnuista kivikkosirkku muistuttaa ulkonäöltään eniten uhanalaista peltosirkkua, mutta eroaa tästä hieman väritykseltään.

Tähän mennessä maassamme on havaittu hyväksytysti 449 lintulajia. BirdLife Suomen rariteettikomitea tarkastaa kaikki Suomessa tehdyt valtakunnallisesti harvinaiset lintuhavainnot. Komitea arvioi, ovatko määritysperusteet riittävät ja onko lintu luonnonvaraisesti harhautunut."

Lintukirjan kuvien perusteella kivikkosirkku on todellakin varsin samannäköinen kuin peltosirkku. Allekirjoittanut olisi kyllä hyvin luultavasti todennut linnun peltosirkuksi, ja ollut määritykseensä varsin tyytyväinen :) Pitäisi kai muistaa lintuharrastaja-tuttavan ohje: yleisyys tai harvinaisuus ei ole pätevä määritysperuste!

Oma luontohavaintoikkuna

Lisäsin sivulleni (tuonne vasemmalle sivupalkkiin, ennen Edellisiä juttuja) uuden elementin: Hatikka-havaintoikkunan. Ikkunassa näkyy reaaliaikaisia luontohavaintoja Uudeltamaalta, viimeisen viikon ajalta. (Hatikkahan on se sähköinen havaintopäiväkirja, jonne kuka vain voi tallettaa omat luontohavaintonsa. Havainnot ovat sitten paitsi itselle tallessa, myös muiden käyttäjien ihailtavissa ja tutkijoiden käytettävissä.)

Hatikan etusivulla huomasin linkin "Luontohavaintoja omille verkkosivuillesi". Sieltä löysin ohjeet tuon ikkunan lisäämiseksi. Ei ollut vaikeaa. Ikkunan sisällön saa itse päättää, minulla näkyvät nyt kaikki Uudenmaan havainnot viimeisen viikon ajalta, mutta olisin voinut valita vaikkapa pelkät Helsingin linnut kahdelta päivältä tai koko Suomen kasvit tältä syksyltä. Ikkuna päivittää itsensä Hatikan tietokannasta. Myös ikkunan leveyden ja korkeuden voi säätää itse.

Hyvin tuntuu toimivan. Kertokaapa kommentteja, miltä ikkuna näyttää teidän tietokoneillanne ja selaimillanne? Sivullani on mukautuva leveys, joten jos selainikkuna on hyvin kapea, havaintoikkuna saattaa esimerkiksi hypätä kirjoitusten alle. Toimivatko linkit? Lajinimeä klikkamaalla pitäisi päästä Hatikan sivulle lukemaan lisätietoa havainnosta ja pienestä Suomi-symbolista pitäisi aueta ikkuna, jossa havainto näkyy kartalla. (Mutta minun ikkunassani on siis vain Uudenmaan havaintoja, eli pisteet ovat kaikki aika samalla alueella.)

Jos joku tykkää ikkunasta, siitä vain Hatikan sivuille asennusohjeita lukemaan. Ja käykäähän myös lisäämässä niitä havaintoja Hatikkaan, että saan ikkunaani sisältöä! :)

P.S. Myös tämmöinen luontoikkuna on avattu: Ikkuna Suomen luontoon (tavallisten ihmisten luontokuvia)

Hedelmöityshoidot ja yksilöiden oikeudet

Hedelmöityshoidoista on ollut puhetta uutisten lisäksi monessa blogissa. Vaikka kaikilla tuntuu olevan asiasta valmis mielipide, olen itse ollut jotenkin hämmentynyt aiheen edessä.

Biologisen koulutuksen saaneena on minusta täysin luonnollinen asia, että koska ihminen on suvullisesti lisääntyvä laji, jälkeläisen saamiseen tarvitaan mies ja nainen, koiras ja naaras. Näinhän se on muillakin suvullisesti lisääntyvillä lajeilla (myös kaksineuvoisilla): munasolun hedelmöittyminen vaatii siittiön.

Jokaisella lajilla on omat keinonsa saada nämä kaksi lisääntymissolua eli gameettia kohtaamaan. Vanha, erityisesti vesiympäristössä toimiva keino on ulkoinen hedelmöitys, eli gameetit lasketaan ulos ruumiista etsimään toisensa. Kun kehittyi maalla eläviä eläimiä, niiden piti muiden ongelmien lisäksi ratkaista, miten hedelmöitys onnistuu kuivalla maalla. Kehittyi sisäinen hedelmöitys, eli gameetit kohtaavat jommankumman emon ruumiin sisällä. Jostain syystä yleisimmäksi tavaksi vakiintui se, että nimenomaan koiras luovuttaa omat sukusolunsa naaraan ruumiiseen. Alkio alkaa kehittyä naaraan sisällä, poistuu sieltä ennemmin tai myöhemmin (riippuen lajista), ja tarvittaessa jatkaa kehitystään ruumiin ulkopuolella (esim. munassa).

Se, että hedelmöittymiseen tarvitaan naaras ja koiras, ei sitten millään tavalla korreloi sen kanssa, tarvitaanko molempia tai kumpaakaan emoista huolehtimaan jälkeläisestä myöhemmin. Aivan lähisukuisillakin lajeilla esiintyy täysin erilaisia ratkaisuja. Jotkut poikaset tulevat heti kuoriuduttuaan/synnyttyään toimeen omillaan, eivätkä koskaan välttämättä edes näe emojaan. Toiset lajit ovat luonnostaan yksinhuoltajia (eikä poikasten hoitaja aina suinkaan ole naaras). Joillain lajeilla molemmat emot osallistuvat hoitoon enemmän tai vähemmän. On myös tapauksia, joissa poikasista huolehtii joku aivan muu kuin kumpikaan biologisista emoista. On vaikea arvioida, mikä olisi ihmisen "alkuperäinen asetus" tässä asiassa, mutta se on selvää, että meidän jälkeläisemme tarvitsevat hoivaa, vieläpä hyvin pitkän ajan.

Keskustelu hedelmöityshoidoista on minusta liian paljon pyörinyt viimeksi mainitun asian (jälkeläishuollon) ympärillä, vaikka kyse on oikeastaan ensin mainitusta (hedelmöittymisestä). On tivattu, minkälaisessa perheessä lapsen on parasta kasvaa, tarvitseeko jokainen lapsi isää, eikö yksinäinen nainen ole sopiva huoltajaksi, tai eikö kaksi rakastavaa äitiä ole parempi kuin vaikkapa alkoholisti-heteropari. Keskustelun ytimessä on lapsen oikeus vanhempiin.

Minulle tulee näiden sijaan mieleen aivan erilaisia kysymyksiä, oikeastaan päinvastainen asetelma: vanhempien oikeus lapsiin. Onko lapsen saaminen todella jokaisen ihmisen subjektiivinen oikeus? Onko se jokaisen naisen oikeus? Onko se myös jokaisen miehen oikeus? Jos on, pitääkö yhteiskunnan mahdollistaa lapsen saaminen, vaikka joku ei haluaisi tehdä sitä luonnollisella tavalla? Kun kerran ihmislaji on keksinyt keinon siirtyä sisäisestä hedelmöityksestä takaisin ulkoiseen, onko yhteiskunnan velvollisuus tarjota kaikille mahdollisuus tähän vaihtoehtoiseen lisääntymistapaan? Jos kyllä, onko väärin että lapsen saaminen keinohedelmöityksellä on naiselle helpompaa kuin miehelle (mies tarvitsisi lainagameettien lisäksi myös lainakohdun, ellemme keksi keinohedelmöityksen lisäksi myös keinokohtua)?

En osaa vastata näihin kysymyksiini. Jos jokin mielipide olisi kuitenkin nyt pakko muodostaa, saattaisin sanoa, että lapsen saaminen ei ole sellainen subjektiivinen oikeus, että yhteiskunnan pitäisi taata se jokaiselle. Eduskunnan äänestyksessä olisin luultavasti ollut sallivammalla puolella, eli sallisin hedelmöityshoidot kaikille, mutta en kuitenkaan laittaisi hoitojen antamiseen yhteiskunnan varoja (ainakaan kovin paljon). Ellei joku perustelisi minulle toisin? Asia on monitahoinen, ja joku saattaa kokea nämä ajatukseni jollain tavoin oudoiksi.

Mistä tietää että on lokakuu?

Kesän farkkutakki alkaa tuntua kylmältä ja vaihtuu syksyn villakangastakkiin, joka on kuitenkin liian kuuma bussissa, niin että hiki tulee.

Mukana täytyy muistaa pitää käsineitä, kaulaliinaa ja sateenvarjoa.

Muistaa taas, miten tarpeellinen kapine heijastin on.

Koti saattaa jäädä lähtiessä pimeäksi, vaikka kello ei ole erityisen paljon tai vähän.

Mökillä ollessa kumisaappaisiin liimautuu märkiä lehtiä.

Kesämökiltä palatessa kassit eivät enää ole täynnä kasvimaan satoa.

Lämpöpattereiden olemassaolosta muistaa olla kiitollinen.

Aamulla herätessä tekee mieli kylmän mehun sijasta kuumaa mehua.

Kynttilöiden valossa on taas tunnelmaa.

Huonekasvit tarvitsevat lisävalaistusta.

Satsumat ja klementiinit alkavat olla taas makeita.

Järjestöissä puuhataan toimintasuunnitelmia ja budjetteja seuraavalle vuodelle.

Jäätelön sijasta alkaa useammin tehdä mieli suklaata.

Kuoro alkaa harjoitella joululauluja.

Ja Taviokuurnan blogi täyttä vuosia! (Yhden vuoden tällä kertaa, tarkalleen ottaen ylihuomenna :)

Iloista lokakuuta lukijoille!

Leikitään autottomuutta

Viime perjantain autoton päivä jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Idea on toisaalta hieno, mutta toteutus jälleen kerran ontuva. Ainakin pääkaupunkiseudulla, missä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, autottoman päivän vietto tuntui lähinnä näpertelyltä. Ainoastaan Helsingissä päivä oli huomioitu millään tavalla, Espoossa ja Vantaalla ei tietääkseni ainakaan kaupunkien toimesta järjestetty mitään, mikä olisi kannustanut jättämään auton kotiin.

Ainoat konkreettiset teot kaupunkien taholta olivat bussilippujen tarjoushinnat ja muutaman Helsingin keskustan kadun merkitseminen pihakatualueeksi. Kuulostaa hyvältä, mutta tarkennuksessa määriteltiin näin: "Alueen läpiajo on kielletty, mutta ajo tonteille, pysäköintilaitoksiin, asukaspysäköintipaikoille ja huoltoajo alueelle on sallittu merkittyjä reittejä pitkin." Monikohan auto normaalia vähemmän noita katuja pitkin lopulta ajoi? Ja moniko niistä ajoi pysäköintilaitoksiin? Autottomana päivänä?

Julkisen liikenteen tarjoushinnat olivat sentään mukavat: aikuisten lippu eurolla, lasten 50 sentillä. Samat hinnat koskivat myös seutuliikennettä (eli myös Espoota ja Vantaata), mikä oli positiivista. Lipun voimassaolo- eli vaihtoaika oli kuitenkin normaali. Jos oikeasti haluttaisiin kannustaa kokeilemaan joukkoliikennettä yhtenä päivänä, olisi mahdollisuuksia paljon parempaankin. Samalla tarjouslipulla voisi matkustaa koko päivän, tai koko päivä voisi olla peräti maksuton. Tietysti myös kalustoa pitäisi olla enemmän, jotteivät joukkoliikennettä kokeilevat saa ensivaikutelmaa täyteen ahdetuista, hikisistä junista ja busseista. Myönnetään, tämä on utopiaa rahan ja henkilöstön puutteessa, mutta silti - näin sen pitäisi toimia.

Utopia jatkuu: kaupunkien keskustojen, eli sellaisten alueiden, jonne varmasti pääsee joka puolelta joukkoliikenteellä, pitäisi oikeasti olla suljettuja autoilta. Invaliikenne yms. olisi toki tarvittaessa mahdollista, mutta muuten alueelle ajamisen pitäisi vaatia jotain erityisponnistusta, esim. luvan hankkimista. Kuulemma Brysselissä kaupunkin katuja oli suljettu liikenteeltä jopa 10 kilometrin säteellä keskustasta.

Tai oikeastaan: jos joukkoliikennettä ja pyöräilyä oikeasti haluttaisiin edistää, pitäisi unohtaa autottoman päivän näpertely, ja tukea autottomuutta joka päivä. Joukkoliikenne houkuttelevaksi, reittiverkko ja aikataulut kattaviksi, vetävät bussikaistat, hinnat alas. Pyöräily palkitsevaksi, hyviä pyörätiereitistöjä, liikennesäännöt pyöriä (autojen kustannuksella) suosiviksi, työsuhdepolkupyöriin mukaan kypärät ja vuosihuollot, turvallisia ja tilavia pyöränsäilytyspaikkoja. Yksityisautoilun ei pitäisi kaupungissa olla oletusarvo, vaan vähemmistö. Kauppakeskusten ei pitäisi kehuskella parkkipaikkojen lukumäärällä, vaan hyvillä joukkoliikenneyhteyksillä, polkupyörätiloilla ja kotiinkuljetuspalveluilla.

Älköön kukaan lukija kokeko tätä hyökkäyksenä kaikkia autoilijoita vastaan. Tiedän varsin hyvin, että henkilöautoja tarvitaan, ja että on paljon tilanteita, joista ei selviä joukkoliikenteellä. Mutta kaupungeissa suurinta osaa matkoista ei tarvitse tehdä omalla autolla, jos joukkoliikenne toimii hyvin ja/tai pyöräilylle on järkevät edellytykset. Tarvitaan vain aitoa tahtoa tehdä asioille jotain. Nykyisiltä päättäjiltä (joista suurin osa kai autoilee?) se tahto näyttää puuttuvan.

Tulipa hieman negatiivinen kirjoitus. Vastapainoksi todettakoon, että eilen tavoiteltiin syyskuun lämpöennätyksiä pitkin eteläistä Suomea. Ellei se sitten ole merkki ilmaston lämpenemisestä...

Erilaisia huonekasveja

Kuusenkerkän kanssa käymäni keskustelun innoittamana päätin kirjoittaa hieman asuntoni eksoottisista huonekasveista. Ei nimittäin tarvitse tyytyä jukkapalmuun ja paavalinkukkaan, jos haluaa kotiinsa vihreää, eikä huonekasveista tarvitse maksaa maltaita. Ilmaisia tai lähes ilmaisia kasveja löytyy yllättävän paljon, erityisesti kaupan hedelmätiskiltä.

Kokeilut alkoivat sitruspuilla. Olimme laittaneet mandariinien, appelsiinien yms. siemeniä ruukkuun jo lapsena, ja muistelen niiden kasvaneen pieniksi puiksi ilman sen kummempaa vaivannäköä. Omien puiden sitrushedelmiä emme kuitenkaan koskaan saaneet, sillä mystisesti puut jäivät kääpiöiksi. Pari vuotta sitten laitoin taas sitruksen (ehkä satsuma?) siemeniä multaan, ja nyt ikkunalaudalla on kolme puuntaimea, joista suurin on metrin korkuinen, mutta ranka on ohut kuin lyijykynä. Latva on kertaalleen katkaistu haaromisen toivossa, mutta sivusilmusta kasvoi vain uusi latva.

Passion-kasvia meiltä löytyy kahta lajia: kaupasta ostetun, syötävän hedelmän siemenistä kasvatettu, sekä pikkutaimena saatu toinen laji. Kumpikin kasvoi helpohkosti parikymmensenttiseksi, mutta siihen taimet sitten jäivät jurottamaan pitkäksi aikaa. Välillä tapahtui jonkinlaista kasvua, mutta se jäi yleensä muutamaan uuteen lehteen. Sen verran kasvit paljastivat itsestään että ne osoittautuivat köynnöksiksi, ja tekivät mm. hienoja spiraalille keriytyviä tarttumakärhiä. Tällä hetkellä kolmesta taimesta kaksi kasvaa edelleen hitaasti, mutta yksi (syötävää lajia) yllätti viime toukokuussa ottamalla hurjan kasvupyrähdyksen. Lomalla ollessamme se oli kolminkertaistanut pituutensa ja jatkoi sen jälkeen kasvuaan lähes kymmenen sentin päivävauhtia. Annoimme sen kiivetä kultaköynnöstä pitkin ylös, ja tällä hetkellä parimetrisen kasvin latva yrittää kovasti löytää katosta reikää, josta jatkaa matkaa ylöspäin :)

Kiivien tarina on samankaltainen. Kaupasta ostetun kiivi-hedelmän pienet siemenet itivät hyvin, ja harvennetuista taimista kolme on nyt kasvamassa. Kasvit kasvattivat nopeasti suuria, karvaisia lehtiä, mutta olivat pitkään vain kymmenen sentin korkuisia. Toisena keväänä mullanvaihdon jälkeen yksi taimista sitten innostui ja aloitti hurjan kasvun: pitenevään hentoon varteen tuli entistäkin suurempia lehtiä (halkaisija 15 cm) ja varren pää alkoi kiivetä käärmemäisenä luikerona ylöspäin ikkunaan nojaten. Kiivi paljastui köynnökseksi, jonka kiipeämiskeinona on kietoutua tuen ympärille. Kukkakepistä loppui pian pituus kesken, mutta onneksi ruukusta kattoon viritetty naru kelpasi kietoutumiseen. Katto tuli tosin nopeasti vastaan, ja nyt latvaa täytyy säännöllisesti käydä ohjaamassa sivullepäin, ettei se keksisi kasvaa verhotangon ympärille :)

Uusin tulokas hyötykasvivalikoimassamme on mango. Hedelmän sisältä löytyvää suurta siementä suojaa kova kuori, jossa hedelmäliha on tiukasti kiinni. Onnistuimme idättämään siemenen rikkomalla kuoren pihdeillä ja kylvämällä pelkän siemenen multaan. Siemen iti jonkin ajan kuluttua, ja taimi on siitä lähtien kasvanut hitaasti mutta varmasti. Ranka on melko jykevä, ja sen latvaan kasvaa silloin tällöin aina uusi lehtikiehkura. Lehdet ovat aluksi hentoja ja punertavia, mutta kasvavat pitkiksi, jäykiksi ja tummanvihreiksi. Tällä hetkellä kasvi on noin 40 cm korkea ja pisimmät lehdet yli 20-senttisiä!

Toissa vuonna saimme omaa satoakin, kun siemenestä kasvatetut chilipaprikat tuottivat muutaman kukan ja hedelmän. Kasvit olivat helppohoitoisia ja kukkivat noin 30 cm korkuisina. Pölytimme kukat siveltimellä ja hyvin näytti toimivan. Tosin hedelmöinnin jälkeen kasvien lehdet kuolivat - ehkä laji oli yksivuotinen. Myös tomaattien kasvattaminen onnistui viime kesänä parvekkeella hyvin, kasvit olivat parimetrisiä ja tuottivat noin 70 kypsää hedelmää (minitomaatteja). Toistaiseksi epäonnistuneita kokeiluja ovat sen sijaan oliivi ja papaija - ensin mainittu ei koskaan itänyt, jälkimmäisen taimet kuolivat nopeasti. Jos jollain on näihin hyviä vinkkejä, antaa tulla.

Kokeilematta on vielä monia kaupassa myytäviä hedelmiä - esimerkiksi viikuna, avokado, guava ja viiniköynnös saattavat kuulemma hyvinkin menestyä huonekasveina. Muita mielenkiintoisia lajeja voisivat olla vaikkapa inkivääri (juurakko tökätään multaan ja siitä kasvaa vehreitä varsia) ja ananas (hedelmästä leikattu lehdellinen "hattu" istutetaan ruukkuun ja kastellaan lehtisuppiloon). Lukemani kirjan mukaan jopa riisiä voi kasvattaa kotioloissa - täysjyväriisi on kuulemma itämiskykyistä ja tuottaa satoa, kunhan hoito on asianmukaista.

Annos luovuutta ja ennakkoluulotonta kokeilunhalua voivat tuottaa hauskoja tuloksia! Muiden kokemukset ovat tervetulleita kommenttilaatikkoon.

P.S. Pahoittelen kuvien puutetta, tässä jutussa ne olisivat erityisen kivoja. En ole vielä ehtinyt selvittää, miten blogiin lisätään kuvia.

Eläimistä, leluista ja eläinleluista

Lemmikeiksi myydään nykyään monenlaisia eläimiä. Asteikon perinteisimpiä ovat koirat ja hamsterit, tuoreempia tuttavuuksia esimerkiksi gerbiilit, sammakot ja eksoottiset linnut. Erikoisista eläimistä pitävä voi hankkia kotiinsa vaikka kääpiösiilin, kameleontin tai skorpionin. Lieveilmiöitä aina löytyy, mutta useimmat kasvattajat ja eläinkaupat pyrkivät käsittääkseni aina varmistamaan, että eläin saa uudessa kodissaan asianmukaista hoitoa. Mukaan annetaan hoito-ohjeet ja paljon tietoa eläimen käyttäytymisestä.

Lelujakin saa nykyään monenlaisia. Monet lapset pitävät eläimistä, ja lemmikinomistajaa voi leikkiä helposti hoitamalla vaikka lelukoiraa tai -kissaa. Uudempia keksintöjä ovat virtuaalilemmikit, jotka reagoivat hoitajansa tekemisiin. Huonolla hoidolla "lemmikki" saattaa kuolla, mutta vaikka tilalle saa uuden, en usko sen opettavan lapsia vastuuttomiksi. Kyllä he erottavat leikin todesta.

Mitä saadaan, jos yhdistetään elävä eläin ja lelu? Näin tänään kaksi sellaista tuotetta. Ensimmäinen oli muurahaiskammio, johon ohjeiden mukaan laitetaan ulkoa kerättyjä muurahaisia, ja katsotaan kun ne kaivavat kammiossa olevaan läpinäkyvään aineeseen käytäviä. Hauskaa ja opettavaista, eikös? Hoito-ohjeena oli, että kammion kantta on muistettava raottaa välillä, että muurahaiset saavat happea. Lopuksi todettiin, että kun muurahaiset kuolevat, ne voi noukkia pinseteillä ulos ja hakea sitten ulkoa uudet. Tähän leluun sai ostaa myös lisäosan: lampun, jolla kammion voi valaista näyttävän näköiseksi.

Toinen tuote oli pidemmälle kehitetty: siinä eläimet sisältyivät lelun hintaan. Pakkauksessa oli pieni (n. 25x25x25 cm) muoviastia, ja sen sisällä värikäs "muovimaisema". Astia täytetään vedellä, jolloin siitä tulee akvaario. Vedestä ja akvaarion sijoittelusta annettiin tarkat ohjeet. Pakkauksessa on myös "esihistoriallisen vesiliskon" ("prehistoric aquasaurus") munia, jotka laitetaan akvaarioon kasvamaan. Kun niistä kuoriutuu poikasia, niitä voi ruokkia mukana tulevilla pelleteillä. Ruokinnastakin annettiin ohjeita, ja lopuksi todettiin, että kun eläimet aikanaan kuolevat, niitä voi kasvattaa lisää jäljellejääneistä munista.

Mitä helk...?! En ollut uskoa silmiäni.

Kumpikin pakkaus oli selvästi lelu: värikkäästi kuvitettu ja huutomerkkilausein tehostettu, lapsiin vetoava pahvipaketti. Siitä en ollut yllättynyt, että niiden alkuperäiskielenä oli englanti, ja suomenkielinen ohje (sellainen sentään oli) oli paperilla teipattuna paketin taakse.

Ilmeisesti näiden tuotteiden markkinoija ei ole tullut ajatelleeksi, että niin "alkeellisia" kuin selkärangattomat ovatkin, nekin ovat eläviä eläimiä eivätkä leluja. Muurahaisille ei annettu käytännössä minkäänlaisia hoito-ohjeita, eli ideana on ottaa niistä irti viihdykettä kunnes ne kuolevat nälkään. Siitä toisesta ei kerrottu edes, mikä eläin on kyseessä! (Kuvan perusteella se näytti molukkiravulta, mikä on hyvin kaukana mistään "sauruksesta". Miten suureksi se kasvaa? Miten kauan se elää? Mitä muuta se tarvitsee kuin akvaarion ja ruokaa? Mitä se ruoka on?)

Mitä tällainen tuote opettaa lapsille? Että pikkueläimet voi rinnastaa leluihin?

Loppukesän pieniä huomioita - kokoelma ajatuksia

Marjat mätänevät metsiin
Tämä ilmaisu on aina häirinnyt minua. Pitäisikö minun muka tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole tälläkin hetkellä keräämässä talteen ilmaista ruokaa? Marjoja ja sieniä kerätään paljon, mutta eiväthän ne meitä varten metsissä kypsy. (Jos näin olisi, tarkoituksenmukaisempaa niiden olisi kasvaa vaikka keittiöni ikkunan alla :) Kasvit valmistavat marjansa levittääkseen siemenensä marjoja syövien eläinten mukana. Marjoilla on paljon ottajia, pikkulinnuista karhuihin asti. Eivätkä silti kaikki marjat koskaan tule syödyksi. Onneksi tänä kesänä tuota ilmausta on käytetty tavallista vähemmän mustikan kurjan sadon vuoksi, mutta puolukka-aika on vielä tulossa...

Häirikkölokit
Mikä on häirikköeläin? Yleensä sillä kai tarkoitetaan eläintä, joka häiritsee ihmistä (perin subjektiivinen määritelmä siis). Nimitykseen sisältyy yleensä myös se oletus, että häiritsevä käytös on jollain lailla epänormaalia, ja että "häirikkö" pitäisi poistaa aiheuttamasta häiriötä. Kuten lokki, joka torilla nappaa lautaselta vastaostetun voileipäsi? Jos asiaa ajattelee lokin kannalta, tässä käytöksessä ei kuitenkaan ole mitään epänormaalia - lokki, joka jättäisi noin hyvän ravinnonhankintatilaisuuden käyttämättä, kuolisi ennenpitkää nälkään. Ihmisillä tuntuu nykyään olevan kovin pieni sietokyky luonnonilmiöitä kohtaan. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja hallittavissa. Mikä ei toki tarkoita, että meidänkään pitäisi sietää mitä tahansa - kyllä ihmisellä on oikeus turvata itsensä ja toimeentulonsa siinä kuin muillakin luontokappaleilla. Mutta rajansa kaikella ja suhteellisuudentajua peliin.

Hirvikärpäset
Tämä liittyy oikeastaan edelliseen kohtaan - olemme nykyään niin kovin yliherkkiä luonnon pienille epämukavuuksille. Hirvikärpänen herättää melkoista pelkoa ja inhoa ollakseen niin pieni, ja varsinkin niin vaaraton. Naurettavin ylilyönti oli muutama vuosi sitten julkaistu mielipidekirjoitus, jossa vaadittiin kaikkien hirvien hävittämistä Suomesta, kun ei metsään voi mennä hirvikärpästen takia. Ei, en minäkään PIDÄ siitä, kun niitä löytyy hiuksista ja ties mistä. Ne OVAT aika inhottavia. Mutta eivät hirvikärpäset ole sellainen uhka, joka saisi minut pysymään poissa metsistä. Nehän ovat kuitenkin täysin vaarattomia, eivätkä edes pure, kuten esimerkiksi hyttyset, mäkärät tai punkit, jotka oikeasti ovat paljon suurempi riesa.

Metsäpalot
Kesä on kuulemma ollut kuivin sataan vuoteen. Ja sen kyllä huomaa ainakin metsäpalojen määrässä, niin täällä kuin naapurimaissakin. Venäjän palojen savut aiheuttavat Suomessa terveysongelmia, ja Pohjois-Ruotsissa riehuu maan "nykyhistorian" suurin metsäpalo, jota on sammuttamassa suomalaisiakin. Metsäpalot ovat kaksipiippuinen juttu. Metsä on nykymaailmassa aina jonkun omaisuutta, ja usein se joku on olettanut hyötyvänsä metsästä rahallisesti lähitulevaisuudessa. Metsäpalo siis aiheuttaa taloudellista tuhoa, vaikkei se edes leviäisi asutuille alueille. Toisaalta metsän palaminen on olennainen luonnonilmiö, josta kovin monet eläimet ja kasvit ovat riippuvaisia - ja monet näistä ovat nykyään harvinaisia ja uhanalaisia palojen vähyyden vuoksi. Olisivatko hallitut kulotukset ratkaisu? Kuitenkaan suojelualueidenkaan ei voi antaa palaa miten tahansa, sillä niitä on niin vähän, että jokainen on arvokas säilyttäessään pienen sirpaleen luontoa jo nykyisessä olotilassaan. Metsähallitus kertoo ottavansa luonnonarvot huomioon metsänhoidossaan. Olisiko jonkinlainen kulotuskorvaus talousmetsänomistajille mahdollinen?

Tunnistatko lajin?

Tänä kesänä olen katsellut perhosia aivan uusin silmin. Vastahankittu mainio määritysopas Päiväperhoset Suomen luonnossa on avannut oven päiväperhosten tunnistamiseen, vaikka ennen pidin sitä melko vaikeana (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta).

Lajintunnistus on jännä juttu. On ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä tienpenkalla kukkivan kasvin tai metsässä pyrähtävän linnun nimi on. Minä kuuluun siihen vastapäiseen porukkaan, jolle elämys on täydellinen vasta kun laji on tunnistettu. En todellakaan kanna monen kilon määrityskirjallisuutta mukanani aina ja kaikkialla, mutta esimerkiksi oman mökkirannan kasveja on hauska määrittää ja oppia tuntemaan nimeltä.

Pisimpään olen harrastanut lintuja. Niistä lasken jopa pisteitä, ainakin eliksiä eli elämänpinnoja (= montako lajia olen elämäni aikana nähnyt). Muita ryhmiä tunnen enemmän tai vähemmän keskinkertaisesti, eikä yksittäinen ihminen voikaan olla asiantuntija kaikilla aloilla - edes täällä pohjoisessa Suomessa, jossa lajimäärät ovat sentään suhteellisen pienet. Kuitenkin esimerkiksi erilaisia hyönteisiä on Suomessakin kymmeniä tuhansia lajeja, ja uusia löytyy jatkuvasti. Joitain toisia ryhmiä on tutkittu niin vähän, ettei suurinta osaa lajeista luultavasti edes tunneta (esimerkiksi mikroskooppiset sienet).

Lajintunnistus on hauska harrastus, josta on hyötyäkin esimerkiksi sienimetsässä. Aloittelevalle harrastajalle hahmottelin tähän omien kokemusteni pohjalta muutamia vinkkejä alkuun pääsemiseksi. Toivottavasti niistä olisi jollekin iloa!

1. Keskity johonkin. Ala harrastaa vaikka lintuja, päiväperhosia, sieniä tai kukkia, oman kiinnostuksesi mukaan. Tai tee rajaus omaan pihaasi, ja yritä tunnistaa sieltä yleisimmät kasvit ja eläimet. Näin opeteltavaa ei ole liikaa yhdellä kertaa. Jonkin ajan kuluttua voit vaihtaa tai laajentaa ryhmää, niin tuntemus monipuolistuu.

2. Hanki laadukasta kirjallisuutta. Suomessa on julkaistu paljon luontokirjoja, mutta kannattaa opetella erottamaan jyvät akanoista. Esimerkiksi englantilainen lintukirja ei ole paras valinta Suomen lintujen opetteluun. Kysele vinkkejä muilta harrastajilta.

3. Opettele tekemään havaintoja. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oikeiden asioiden katsominen vaatii hieman harjoitusta. Esimerkiksi kasviharrastajan kannattaa kiinnittää huomiota paitsi kukan väriin, myös lehtiasentoon, kasvutapaan jne. Lintuharrastajalle pelkkä siipijuova tai pään profiili saattaa kertoa lajin, vaikkei linnun väreistä olisi nähty vilaustakaan. Opettele harrastamasi ryhmän kirjoissa käytetty termistö ja esim. ruumiinosien nimitykset. Opettele myös hahmottamaan, mitä harrastamassasi ryhmässä tarkoittaa esimerkiksi "suuri" tai "pieni" jne.

4. Hahmota kokonaisuus. Lueskele määrityskirjaasi ja tutki, minkälaisiin suurempiin ryhmiin lajit jakautuvat. Mikä tahansa laji on paljon helpompi löytää kirjasta, jos osaat sanoa, mihin ryhmään se kuuluu. Kun tunnet ryhmät, lajien nimet eivät ole irrallista silpputietoa, vaan asettuvat osaksi kokonaisuutta, joka on helpompi hallita. Joskus myös ryhmän tunnistaminen riittää - esimerkiksi kovakuoriaisia on niin paljon, että ainakin minä olen tyytyväinen, jos osaan määrittää ne edes heimolleen.

5. Kertaus on opintojen äiti! Perusta havaintovihko (paperinen tai sähköinen) jonne kirjattuihin havaintoihin on helppo palata. Liiku luonnossa, havainnoi, tutki kirjoja, määritä. Hyödynnä muita alan harrastajia, esimerkiksi järjestetyillä retkillä. Älä stressaa, vaan pidä hauskaa ja nauti luonnosta. Harjoitus tekee mestarin.

Kaikkea ei siis voi eikä tarvitsekaan osata. Lajintunnistus onkin siitä hauska harrastus, että siinä voi kehittyä jatkuvasti. Vain yhtä ryhmääkin harrastava löytää aina uutta opittavaa, sillä luonto on monimuotoinen, eivätkä lajirajat ole aina selviä (koko lajikäsitehän on oikeastaan vain ihmisen luomus, siitä ehkä lisää myöhemmin). Luonnosta voi hyvin nauttia ilman lajien nimiä, mutta hyvä lajintuntemus on edellytys kunnollisten havaintojen tekemiseen luonnon tilasta ja muutoksista. Tavalliset harrastajat ovat tutkijoiden ohella tärkeitä, sillä ilman harrastajia suurien tietomäärien kerääminen olisi mahdotonta. Luonnontuntemusta harrastamalla voi siis paitsi pitää hauskaa, myös pelastaa palan maailmaa. Kliseistä, mutta totta :-)

P.S. Kommentit ovat erittäin tervetulleita, kuten aina. Kerro omat lajintuntemusvinkkisi!

Osta elämä

Tervetuloa kotiin Emilia-vauva!

Emilia-vauva tuntuu oikealta, koska se on valmistettu luonnonmukaisesti. Luonnollisuutta lisäävät myös täydelliset yksityiskohdat kuten ihopoimut, haituvaiset hiukset ja kauniit ripset.

Koko
Emilia-vauva on 56 cm pitkä. Aivan kuten vauvan pitääkin!

Hinta
149,85 euroa jaettuna kolmeen osamaksuerään á 49,95 euroa. (Toimituskulut eivät sisälly hintaan.)

Toimitus
Postiennakolla yhdessä ensimmäisen osamaksuerän kanssa. Kaksi seuraavaa erää maksetaan erillisellä laskulla.

Vuoden palautusoikeus
Palautusaika lasketaan laskun päivämäärästä. Tuote palautettava alkuperäisessä kunnossa.

Lisätarvikkeita
Saat lisäksi ihanan pehmeän huovan ja soman neulotun kaksiosaisen potkupuvun sekä nimikoidun rannekkeen -veloituksetta!

Tilaa jo tänään!

***

Tätä tekstiä on muokattu, mutta ei kovinkaan paljon. Alkuperäinen on julkaistu mainoksena laajalevikkisessä aikakauslehdessä. Alkuperäisessä muodossaan teksti mainosti nukkea, joka "sekä näyttää että tuntuu oikealta vauvalta". Olenko ainoa, joka on hieman järkyttynyt?

En kykene keksimään, kenelle mainos on suunnattu. Ei ainakaan lapsille, sillä ilmoituksen kuvassa aikuinen nainen pitelee "vauvaa". Aikuisilla kyllä saattaisi olla varaa maksaa 150 euroa luksus-mallisesta lelusta, mutta kuka aikuinen haluaisi ostaa elävältä vauvalta tuntuvan nuken??

Toivottavasti emme koskaan tule elämään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ylläoleva mukailtu "mainos" julkaistaisiin. Oikeita vauvoja ei (toistaiseksi?) voi ostaa postimyynnistä, mutta ilmeisesti tekotodellisuus vetoaa kuluttajiin. Onhan jo tekonurmea, muovisia joulukuusia, sähkötakkoja (tulen kuva heiluu näytössä ja ääninauha soittaa rätinää) ja virtuaalilemmikeitä. Kehittyneimmät virtuaalilemmikit jopa "kuolevat", jos ne jättää hoitamatta, mutta tilalle saa aina uuden.

Milloinkohan joku keksisi myydä sellaista vauva-nukkea, joka paitsi tuntuu oikealta, myös kakkaa, puklaa, huutaa, hymyilee, kiintyy hoitajaansa, oppii uusia asioita, leikkii ja kasvaa aikanaan isoksi? Ai niin, sehän on jo keksitty - sitä kutsutaan lapseksi.

Helsinki Top 5

Ainakin Hilla ja Kesän Kaisa ovat laatineet listan mielipaikoistaan Helsingissä. Pakkohan tähän meemiin oli tarttua, vaikka rajaaminen olikin vaikeaa :)

Viikki-Vanhankaupunginlahti
Ei tarvinne selityksiä. Linnut, kasvit, meri, ruovikot, lehmät, pellot, maalaismaisema, lepakot, kapeat polut, arboretum, rantakalliot, lintutornit... Hienoa.

Elukka eli Luonnontieteellinen museo eli Eläinmuseo
Upea vanha rakennus, johon liittyy paljon tunnesiteitä. Tutustuminen alkoi lapsuuden retkillä ja jatkui biologian opiskelun merkeissä (ennen laitoksen muuttoa Viikkiin). Elukan hirvipatsasta on halattu, museon kellareissa seikkailtu ja opiskelijoiden kerhohuoneella hengailtu joskus yömyöhäänkin. Museo on nyt pitkällä remonttivapaalla, eli tällä hetkellä sitä pääsee ihailemaan vain ulkoapäin (elleivät vaneriaidat ole tiellä), mutta toivottavasti se aikanaan avataan entistä ehompana.

Kasvis eli Kaisaniemen Kasvitieteellinen puutarha
Toinen biologille rakas paikka, mutta ihastuttanee muitakin. Paratiisi keskellä kaupunkia. Ulkopuutarha on kauneimmillaan kesällä kukka-aikaan, mutta kasvihuoneiden tropiikissa on erityisen ihanaa käväistä keskellä pimeintä talvea. Lempikasvejani siellä ovat ginkgo eli neidonhiuspuu (elävä fossiili), kaakaopuu (suklaa tulee sieltä!) ja welwitschia eli ikilehti (elää tuhansia vuosia). Ulkopuutarhaan on vapaa pääsy ja se on hyvä levähdyspaikka myös monenlaisten lintujen mielestä.

Ruohonjuuri & Luontokauppa
Kaksi kauppaa, jotka voisin ostaa tyhjiksi. Ruohonjuuresta löytää lähes minkä tahansa elintarvikkeen luomuna, lähellä tuotettuna ja/tai reiluna kauppana, ja lisäksi paljon muuta käyttötavaraa, kuten pesuaineita. Kauppa sijaitsi ennen Makasiineilla, mutta löysi uuden, mielestäni hyvän paikan Kampin aukion laidalta. Luontokauppakin on muuttanut Töölöstä Kamppiin, Simonkentän talon alakertaan. Siellä myydään Suomen luonnonsuojeluliiton norppa-logolla varustettuja luontoaiheisia vaatteita ja paperitavaraa, ja lisäksi mm. retkeilyvarusteita, pesuaineita, kodintekstiilejä ja kirjoja. Näissä kaupoissa käyn usein vain ihastelemassa!

Kauppatori
Kesän viettoon kaupungissa kuuluvat ehdottomasti Kauppatorilta ostetut herneet (litrakaupalla!). Kauniina toripäivänä tunnelma on hieno, vaikka tungoksessa onkin muistettava varoa turistien perässä juoksevia taskuvarkaita sekä uhkarohkeita lokkeja. Myönnän myös roskanneeni Kolera-allasta sylkemällä sinne lukuisia kirsikankiviä rantaportailla istuen...

Helmiä Helsingin ympäristössä:
Mustavuori. Ihana luontokohde. Jos et ole vielä käynyt, tee se nyt. Parhaimmillaan keväällä vuokkojen kukkiessa.
Tiedekeskus Heureka. Täällä on oltava avaamishetkestä sulkemisaikaan.
Laajalahti ja Suomenoja. Pääkaupunkiseudun kaksi parasta lintupaikkaa Viikin ohella.

Reilua jalkapalloa?

Posti toi jokin aika sitten Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen lehden (Työmaana maailma 2006), jossa oli monta artikkelia urheiluvälineiden, etenkin jalkapallojen valmistuksesta. Kuinka moni jalkapalloa potkiva tai lasta harjoituksiin vievä tietää, missä oloissa Suomessakin myytävät pallot on tehty?

Neljä viidestä (80 %) maailmanmarkkinoiden jalkapallosta tulee Pakistanista, ja lopuistakin valtaosa muista kehitysmaista. Jalkapallo koostuu 32 palasta, jotka ommellaan yhteen käsityönä - yksi pallo vaatii noin 700 ommelta. Osaava ompelija ehtii päivässä saada valmiiksi 3-5 palloa, ja koska palkkaa saa valmiiden pallojen, eikä käytetyn ajan mukaan, työpäivät ovat usein yli kymmentuntisia. Silti tavanomainen palkka (noin 26 senttiä päivässä) on liian pieni kunnolliseen toimeentuloon.

Vuosina 1995-1997 maailmalla kohistiin lapsityövoiman käytöstä jalkapallojen (ja muiden urheiluvälineiden) valmistuksessa. Tätä ongelmaa poistamaan syntyi nk. Atlantan sopimus, mutta monien kansalaisjärjestöjen ja ammattiliittojen mielestä sopimus on aivan liian suppea, ja palloja tehdään edelleen kohtuuttomissa oloissa. Palkat, työympäristö, yhdistymisvapaus ja terveydenhuolto ovat monesti retuperällä. Ja sopimuksesta huolimatta lapsityövoiman käyttö jatkuu. Joidenkin selvitysten mukaan Intiassa edelleen tuhansia jopa vain 5-12-vuotiaita lapsia ompelee meille jalkapalloja.

Eräs vastaus näihin ongelmiin on reilun kaupan jalkapallo. Tiedättehän reilun kaupan banaanit ja muut elintarvikkeet? Ideana reilussa kaupassa on taata kohtuullinen korvaus työn tekijälle, oli se sitten banaaninviljelyä tai jalkapallon ompelua. Reilusta jalkapallosta ompelija saa jopa 75 % suuremman palkan kuin tavallisesta, ja lisäksi työyhteisölle maksetaan reilun kaupan lisää, jonka voi käyttää esimerkiksi työpaikan olosuhteiden parantamiseen. Järjestelmä takaa myös yhdistymisvapauden, turvalliset työolot, terveydenhuoltopalvelut ja sen, ettei tuotannossa käytetä lapsityövoimaa.

Reilun kaupan jalkapalloja on ollut saatavilla Euroopassa jo useita vuosia, Suomesta niitä myydään ainakin maailmankaupoissa. Pallot eivät ole kalliimpia kuin tavalliset, sillä merkkituotteiden hinnassa on paljon "ilmaa" (tavallisen jalkapallon hinnasta vain noin puoli prosenttia menee ompelijan palkkaan). Tänä keväänä on käynnistetty myös kampanja reilujen jalkapallojen saamiseksi julkisuuteen ja käyttöön Suomen jalkapalloseuroissa.

Reilun kaupan jalkapalloja yritettiin saada käyttöön myös juuri alkaneissa MM-kisoissa Saksassa, mutta FIFA valitsi toimittajaksi Adidas-Salomonin ja perusteli päätöstään mm. sillä, ettei reilun kaupan merkki ulkonäkönsä vuoksi sovi FIFA:n viralliseen palloon...

Täyttä roskaa

Helsingin Sanomain verkkoliite uutisoi 28.5. kaupunkilaisten roskaamisvimmasta. Rakennusviraston edustajan mukaan roskan määrä lisääntyy niin nopeasti, ettei roskisten määrä pysy perässä. Yleisimpiä roskia ovat jutun mukaan olutpahvit, ruokapakkaukset (kuten pitsalaatikot), muovipussit, lasinsirut ja ilmaisjakelulehdet.

Roskia voi päätyä maahan viattomistakin syistä: karkkipaperi putoaa taskusta tai linnut käyvät penkomassa roskiksia. Silti vähän ihmettelen roskaamista - mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, joka jättää vaikkapa eväsretken roskansa niille sijoilleen? Ollaanko liian humalassa että roskien poisvieminen tulisi edes mieleen? Eikö vaan välitetä koko asiasta ("ei ole minun ongelmani")? Vai oikeutetaanko käytös peräti sillä ajatuksella, että "kyllähän ne joku siitä pois kerää, pitäähän silläkin töitä olla"?

Uutisen synnyttämässä keskustelussa on selvästi havaittavissa kaksi mielipidettä: toisten mielestä roskaajat ovat laiskoja, itsekkäitä ja piittaamattomia, ja toisten mielestä syy on kaupungin itsensä, kun roskiksia on liian vähän, ne ovat liian pieniä ja ne tyhjennetään liian harvoin. Vaikea sanoa, kumpi on enemmän oikeassa, mutta kyllä itsekin olen huomannut, että välillä on vaikea löytää roskista, vaikka etsisi. Ja kun sellaisen löytää, se yllättävän usein on tupaten täynnä, pieni kun on.

Tässä tilanteessa voisi soveltaa kansallispuistoista tuttua ajatusta: "kaiken minkä jaksat kantaa tänne, jaksat kantaa poiskin". Eli roskiksi muuttuneet pakkaukset voisi hyvin viedä vaikka kotiin asti, kun on ne kerran sieltä jaksanut tuodakin. Joskus vain roskista haluaisi päästä eroon mahdollisimman pian esimerkiksi niiden likaisuuden takia - esim. banaaninkuorta on ikävä laittaa takaisin reppuun, jos ei huomannut ottaa mitään roskapussia mukaan. Voin hyvin kuvitella, että etsittyään vähän aikaa turhaan roskista banaaninkuori kädessään hyvää tarkoittanut ihminen turhautuu ja viskaa sen maahan ("siivotkoot kun eivät kerran viitsi roskista laittaa").

En tosin jaksa uskoa, että pelkästään roskiksia lisäämällä ongelma ratkeaisi. En myöskään usko, että sanktioiden koventaminen auttaisi paljoakaan, sillä yllä mainitussa keskustelussa esitettiin hyvä kommentti: järjestyssääntöhän kieltää jo mm. roskaamisen ja julkijuopottelun, mutta mitä iloa on laeista, jos niitä saa rikkoa ihan poliisin nenän alla? Joku ehdotti jo työttömien kouluttamista valvontaan provisiopalkalla (=osuus saaduista sakkorahoista), mutta ajatuksen älyttömyyttä ei tarvinne tässä perustella.

Voisin kannattaa keskustelussakin pariin kertaan esiintynyttä ehdotusta: lakataan siivoamasta kaupunkilaisten roskia joksikin aikaa! Ainakin jossain tietyssä puistossa voisi hyvin tehdä "tutkimuksen" siitä, miten paljon roskaa ihmiset sinne tuottavat tietyssä ajassa. Puistossa voisi olla kylttejä (myös turisteille), jotka paitsi selittävät, miksi puisto on roskainen, myös vetoavat kaupunkilaisiin: "Jättämällä tämä puisto siivoamatta säästämme helsinkiläisten verorahoja 10 000 euroa, jotka lahjoitamme vanhustenhuoltoon. Viethän roskasi roskikseen." Luulisi viestin menevän perille.

P.S. Katso myös: Roska päivässä -liike

Keväthavaintoja, osa 2

Taas on kiirettä pitänyt, ja kevät etenee kuin siivillä. Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut paljon - tässä lisää keväthavaintojani.

Edeltävässä viestissä ennakoiduista linnuista pajulintu oli nopein - ensimmäisen haikean säkeen kuulin jo heti seuraavana päivänä. Pullea mantukimalainenkin näyttäytyi pian. Neljäntenä kevätseurantaviikonloppuna 29.-30.4. en ollut Helsingissä, vaan retkeilemässä Hämeessä, mutta kuuleman mukaan ainakin kottarainen, naurulokki, peippo ja västäräkki esiintyivät runsaina, ja kurkiakin näkyi muutama. Itse näin seurantalajeista mm. sinivuokkoja, leskenlehtiä, neitoperhosen, laulujoutsenia sekä kaksi rantasipiä. Järven sulassa muutaman kymmenen metrin päässä rannasta uineet kaksi kuikkaa olivat myös hienoja.

Vapun lämmin sää ennusti lintujen muuttoryntäystä, mutta toukokuun alussa Suomen kevään havainnointi jäi allekirjoittaneelta viikon tauolle, ja habitaatti vaihtui Länsi-Eurooppaan. Kiikareiden läpi katseltiin Hollannissakin, ja vihkoon kirjautui mm. sellaisia ennennäkemättömiä lintuja kuin avosetti, riuttatiira, kapustahaikara, tudrakurmitsa ja mustakaulauikku. Pikku-uikkukin uiskenteli piilokojulla niin lähelle, että kiikareista loppui tarkennus! Tutuista lajeista terva- ja haarapääskyjä oli paljon, kun taas peipot ja västäräkit olivat vähissä. Kesä oli selvästi jo alkanut: puissa oli lehdet, useilla vesilinnuilla poikaset ja moni kukka kauneimmillaan.

Palatessa kevät oli Suomessakin harpannut, ja esimerkiksi koivun lehdet olivat puhjenneet, eivätkä enää olleet edes mitään pieniä hiirenkorvia. Seuraavana päivänä (10.5.) ulkoillessa ropisi lisää kevätseurantahavaintoja: peltokorte, valkovuokko, sääski, lanttuperhonen, kirjosieppo, haarapääsky. Nyt viidentenä seurantaviikonloppuna (13.-14.5.) en ole ehtinyt varsinaisesti retkeilemään, mutta arvioisin kevään olevan oikein hyvässä vauhdissa. Ensimmäiset mustikan ja käenkaalin kukat onnistuin näkemään. Myöhäisiä lajeja vielä odotellaan - ainakin käenkaali, tuomi, tervapääsky ja loput perhoset ovat toivelistallani. Sade auttaisi kasvien kasvua, toivottavasti sitäkin saadaan. Vielä yksi seurantaviikonloppukin on jäljellä, nyt kannattaa viimeistään lähteä ulos nauttimaan luonnonilmiöistä!

P.S. Onko puutarhassasi tai parvekkeellasi pala sademetsää? Käy tutustumassa puisten puutarhakalusteiden alkuperään täällä Tropiikki-sivustolla.

Keväthavaintoja

Pitkän tauon jälkeen ehdin taas tänne blogin pariin. Ajattelin vihdoin kertoa niitä luvattuja keväthavaintoja liittyen Luonto-Liiton kevätseurantaan.

Ensimmäinen kevätseurantaviikonloppu (18.-19.3.) oli odotetusti vielä talvinen, enkä ainakaan minä havainnut vielä oikeastaan yhtään mitään. Ellei sitten kevään merkeiksi voi lukea laulavia talitiaisia ja viherpeippoja, jotka tosin aloittelivat säkeidensä virittelyä jo tammikuussa :) Kasvimaailmassa kevään tuntua toivat pajunkissat, mutta niitäkin olin hämmästellyt jo paljon aikaisemmin.

Kevätseurantalajeja en havainnut ennen seuraavaakaan seurantaviikonloppua (1.-2.4.), mutta varmoja kevään merkkejä olivat Helsingin keskustaan ilmestyneet kala- ja harmaalokit. Nehän eivät kovin kauas muuta, vaan viettävät talven siellä missä sattuu olemaan sulaa vettä (esim. Tanskan salmet), mutta kyllä jopa lokkien huutojen kuuleminen toi mukavan keväisen olon. Viikonloppuna olin retkeilemässä Ahvenanmaalla, ja vaikka sielläkin oli todella talvista verrattuna aikaisempiin vuosiin, lintuja löytyi yllättävän paljon. Kevätseurantalajeista havaintolistalle ilmestyivät kiuru, kottarainen, kurki, laulujoutsen, naurulokki, peippo, punakylkirastas, tavi ja töyhtöhyyppä.

Helsingissä havaitsin ensimmäiset kevätlajit vasta huhtikuun ensimmäisellä viikolla: kiurut, kottaraiset ja töyhtöhyypät kerääntyivät mm. Viikin pelloille, ja ihmiset niiden mukana. Vuoden ensimmäinen västäräkki näyttäytyi 9.4. ja samaan aikaan alkoi metsistä kuulua peipon heleää laulua. Kyllä se kevät nyt tulee, vaikka talvi miten yrittää sinnitellä! Myös kevätseurantaan kuulumattomat kivitasku ja punarinta (13.4.) piristivät kovasti mieltä.

Kolmanteen kevätseurantaviikonloppuun (15.-16.4.) mennessä moni lintulaji oli jo muuttunut harvalukuisesta runsaaksi. Ensimmäinen kasvihavainto tuli kuitenkin vasta nyt: Viikissä kukki yksinäinen leskenlehti. Niitä näin enemmän vasta viikon päästä Vuosaaressa. Muut kasvit antavat vielä odottaa itseään. Samoin hyönteisistä minulla on vasta yksi havainto: sitruunaperhonen 22.4. (toivottavasti se löytää ruokaa, esimerkiksi kukkivia pajuja).

Käykääpä kaikki tämän lukeneet kertomassa havaintojanne kevätseurantaan! Nyt odottelen kovasti lehtien puhkeamista, ensimmäisiä vuokkoja, lisää perhosia, ja linnuista ainakin kirjosieppoa, pajulintua ja tervapääskyä. Kuka ehtii ensin?

Kevättä seuraamaan!

Olen jo monena vuonna osallistunut Luonto-Liiton kevätseurantaan. Se on hauska ja helppo tapa harrastaa luonnontarkkailua, ja samalla olla mukana tekemässä tieteellistä tutkimusta.

Kevätseurannassa on mukana 39 vakiolajia: kasveja, lintuja, hyönteisiä, matelijoita ja lisäksi sammakonkutu ja siili. Niistä merkitään muistiin ensihavainnot: kasveista yleensä kukinta, eläimistä liikkeelläolo tai saapuminen paikkakunnalle. Useimmat lajit ovat melko helppoja tuntea, mukana ovat esimerkiksi leskenlehti, västäräkki ja sisilisko. Eikä haittaa, vaikkei osaisi tunnistaa kaikkia lajeja - havaintoja voi tehdä niistä, jotka tuntee. Kevätseurannan sivuilta löytyvät avuksi kuvat ja esittelyt kaikista seurantalajeista.

Lisäksi kevään aikana on kuusi erityistä kevätseurantaviikonloppua, jolloin ihmisten toivotaan retkeilevän ja arvioivan, ovatko seurannan lajit harvinaisia vai runsaita. Kun suuri määrä havaintoja tehdään samoina päivinä eri puolilla maata, voidaan yhteenvedosta arvioida, miten vaikkapa peipon muutto etenee. Ja koska kevätseurantaa on tehty jo 1960-luvulta lähtien, nyt on jo olemassa pitkä sarja vuosittaista tietoa, jota voidaan käyttää esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutusten tutkimisessa. (Luonto-Liitto lähettää havaintotiedot lopuksi myös Luonnontieteelliseen keskusmuseoon.)

Perinteinen tapa palauttaa havaintoja on paperinen lomake, jonka voi tilata Luonto-Liitosta ja nykyään myös printata netistä. Muutamana viime vuonna Ylen Aamu-tv on ollut mukana yhteistyössä, ja Ylen sivuilla on nytkin sähköinen havaintolomake. Lisäksi havaintoja voi lähettää ainakin sähköpostilla ja tekstiviestillä (ohjeet Luonto-Liiton sivuilla). Vaikka itse pidän kouriintuntuvasta paperilomakkeesta, havaintoja ilmeisesti toivotaan paljon sähköisesti heti kevätseurantaviikonlopun jälkeen, sillä niistä kootaan "reaaliaikainen kevätkatsaus", joka esitetään seuraavan viikon torstaina Aamu-tv:ssä. Kyllä tekniikka on ihmeellistä :)

Viime vuonna kevätseurantaan tuli mukaan erityisteema. Silloin vakiolajien lisäksi lomakkeeseen sai merkitä urbaanin kevään merkkejä, esimerkiksi ensimmäisen skeittarin tai lakaisuauton. Tänä vuonna teemana ovat perhoset, ja perinteisten nokkos- ja sitruunaperhosen lisäksi havaintoja kerätään kuudesta ylimääräisestä perhoslajista. Kiva keksintö sikäli, että nyt ainakin minulla on ihan erityistä intoa opetella tunnistamaan uusia lajeja - huomasin nimittäin, että moni teemalajeista oli minulle ennestään tuntematon (esimerkiksi tyttöperhonen). Mukana yhteistyössä on Suomen Perhostutkijain Seura.

Itse teen kevätseurantaa ihan hauskuuden vuoksi, mutta näkyypä tarjolla olevan palkintojakin havaintoja palauttaneille. Tämä koskee myös lapsille tarjottavaa helpotettua versiota, jonka Kevättuuli-lomakkeessa on vain 12 lajia.

Ajattelin, että kertoisin kenties täällä blogissa omista keväthavainnoistani. Kunhan niitä ensin tulee, kevät on edennyt toistaiseksi aika hitaasti. Mutta ensimmäinen kevätseurantaviikonloppu on jo nyt 18.-19.3., eli käykäähän retkillä!

P.S. Luonnontieteellisellä keskusmuseolla on myös oma fenologiatutkimus, joka on Luonto-Liiton kevätseurantaa laajempi. Fenologia on tieteenala, joka tutkii juuri tällaisten luonnon toistuvien ilmiöiden ajoittumista. Jos siis kevätseuranta tuntuu liian helpolta, käy printtaamassa vaativampi lomake!

Kielletyt puheenaiheet

Luin Helsingin Sanomain nettiuutisista eilen, että Oikeutta Eläimille -yhdistyksen turkistarhausta esitellyt näyttely poistettiin Kallion kirjastosta kesken kaiken. Näyttely oli kiertänyt yhdeksässä muussakin kirjastossa, eikä ollut saanut aikaan minkäänlaista vastalausemyrskyä. Nyt kirjasto oli saanut yhden ainoan palautteen, ja sen jälkeen yhteydenoton Suomen Turkiseläinten kasvattajien liitosta, ja näiden seurauksena kirjasto päätti, että näyttely keskeytetään.

Kävin katsomassa kuvat yhdistyksen omilta sivuilta, eivätkä ne minusta olleet mitenkään sopimattomia julkisiin tiloihin (yhdessä kettukuvassa tosin oli pahoin purtu jalka). Olen käynyt yhdellä turkistarhalla, mutta en sen perusteella osaa täysin sanoa, miten totuudenmukaisia tai tarkoitushakuisesti valittuja kuvat olivat. Mutta sen yhden käyntini perusteella arvioisin, että tarhoilla näyttää ainakin yleisesti ottaen juuri siltä kuin näyttelyn kuvissa.

Suomen Turkiseläinten kasvattajien liitto vetoaa mm. siihen, ettei laillista elinkeinoa kritisoivaa näyttelyä tulisi pitää esillä julkisessa kiinteistössä. Ihmettelenpä, mitä liitto pelkää? Miksei ihmisille saa näyttää kuvia siitä, miltä turkistarhalla näyttää? Se että elinkeino on laillinen, ei tarkoita, ettei sen toimintatapoja saisi kritisoida. Epäkohtiin pitää voida puuttua. Tässä kansalaisjärjestöt ovat usein tärkeässä asemassa, nostaen esiin sellaisia asioita, joista elinkeinonharjoittajat itse vaikenevat. Ja jos sitä ei saa tehdä julkisessa tilassa, niin missä sitten?

Vastaavanlainen "sensurointi" tapahtui viime syksynä, kun Eläinsuojeluliitto Animalian bussipysäkkimainokset poistettiin kielteisen palautteen vuoksi. Asiasta nousi kohu, ja mainokset laitettiin lopulta uudestaan esille sovituksi ajaksi. Minun on vaikea uskoa, että mainosten varsin siisteistä kuvista olisi syntynyt sellaista palauteryöppyä kuin mainostiloja hallinnoiva yhtiö antoi ymmärtää. Eläinsuojelutahot epäilivät vahvasti teollisuuden masinoineen tämänkin sensuroinnin, joka onneksi jäi yritykseksi.

Suomessa tuntuu olevan yleinen trendi, että kaikki epämiellyttävä on lakaistava maton alle. Eläintuotteet, kuten turkissomisteet ja jauheliha, näyttäytyvät kuluttajille siisteinä kaupan hyllyillä. Heti kun joku yrittää kertoa, miltä turkistarhalla tai sikatilalla näyttää, tai miten eläimet tapetaan, teollisuus vaientaa tämän vaikutusvallallaan. Kaiken pitää nyky-yhteiskunnassa olla täydellistä, helppoa ja mukavaa.

Hulluinta koko jutussa on se, että tuotantopuoli ei näytä huomaavan, minkälaisen karhunpalveluksen he tekevät itselleen tällaisilla kohujutuilla. Tämänkin näyttelyn kuvat saivat nyt luultavasti moninkertaisen yleisön verrattuna siihen, että näyttelyn olisi vain annettu olla hiljaisuudessa.

P.S. Haluan huomauttaa, etten itse ole eläinoikeus-aktivisti, vaikka mielestäni tuotantoeläinten kohtelussa Suomessa on huomattavasti parantamisen varaa. En hyväksy laittomuuksia, mutta asiallisen kritiikin esittämisen pitää olla mahdollista.

Lainaus lintuinfluenssasta

En tiedä, mitä blogimaailman etiketti sanoo toisten kirjoitusten lainaamisesta, mutta Timjamin juttu lintuinfluenssasta on niin mainio, että mielelläni levitän sitä. Vastineeksi voin mainostaa, että Timjamin blogi (Hiljaista huutelua) on oikein mainiota luettavaa, suosittelen!

Lintuinfluenssa on vaarallinen tauti

Se aiheuttaa hysteriaa. Viimeaikaisia seuraamuksia:

"Outoa Taigaa" kertoi autenttisen tapauksen, jossa täytetty joutsen vaadittiin poistettavaksi näyttelystä, koska "se aiheuttaa lintuinfluenssaa".

Lintuinfluenssan neuvovasta puhelimesta on mm. kysytty, voiko kalaa enää syödä, koska hauet syövät sorsanpoikasia.

Keski-Euroopassa on hylätty suuri määrä kissoja.

Kotkassa (mahdollisesti) on myrkytetty sorsia.

Suomen metsästäjät ovat tarjoutuneet ampumaan jokaisen muuttolinnun, joka Suomea lähestyy.

Useat yksittäiset ihmiset ovat saaneet mielenterveydellisiä ongelmia. Eräs äiti mm. kysyi, kenen selvännäkijän puoleen hän voisi kääntyä, koska hän ei kestä elämää, kun hänen vauvansa kuolee. Äiti käytti taudista nimitystä "rutto, joka tulee Suomeen". Innokkaita ennustajia löytyi heti (maksullisesti). Näitä tapauksia on ilmeisesti paljon ja lisää tulee.

Mitähän sitten tapahtuu, jos tauti todella muuttuu ihmisestä ihmiseen tarttuvaksi? Me kuolemme pelkoon ja hulluuteen ennen kuin ehdimme saada influenssan. Pelottaa ajatella.

Tämä oli siis Timjamin tuotantoa.

Järjestötoiminnan puolustus

Vietin äskettäin pitkän perjantai-illan lukien ja viilaten suurehkon järjestön viime vuoden toimintakertomuksen sanamuotoja. Siinä puuhassa tulee väkisin mananneeksi näitä järjestötoiminnan vähemmän mukavia osasia. Toimintakertomukset ovat toki paitsi lakisääteisiä rekisteröityneille yhdistyksille, myös erinomaisen hyödyllisiä historiantutkimukselle ja järjestölle itselleen. Tuleepa edes jonnekin kirjattua, mitä tuli tehtyä päättyneenä vuonna. Mutta miksi sellaisen laatiminen on joka vuosi yhtä pitkäveteistä ja rasittavaa?

Järjestötoiminnan vaatima byrokratia - hallituksen kokoukset, toimintakertomukset, tilinpäätökset ja pöytäkirjat - ei ole niitä vetonauloja, joilla yhdistyksiin saadaan uusia jäseniä. Kaikkien tuntemieni järjestöjen sisällä on jo jonkin aikaa kärsitty varsin samanlaisista ongelmista: jäsenmäärä laskee, aktiivisia toiminnanpyörittäjiä ei löydy, ihmiset eivät enää sitoudu järjestöihin samalla tavalla kuin ennen. Nykyaikainen kuluttaja on oppinut oikeutensa: hän poimii jokaisen järjestön tarjonnasta vain kiinnostavimmat projektit eikä sitoudu pidemmäksi aikaa mihinkään. Järjestöjen kannalta ongelmallista on se, että ilman vakituisia jäsenmaksutuloja toimintaa on kuitenkin hyvin vaikea järjestää.

Kansalaisjärjestön perustaminen ja sellaiseen kuuluminen on Suomessa perusoikeus (Suomen perustuslain 13. pykälä). Kansalaisjärjestö voi olla merkittävä ja arvostettu toimija omalla alallaan, ja yhteenliittymisen kautta tavalliset ihmisen voivat saada äänensä kuuluviin paljon paremmin kuin yksin. Aina välillä on hyvä muistuttaa itseään siitä, miten hyvällä mallilla yhdistymisvapauden kaltaiset perusasiat ovat Suomessa.

Toisin on esimerkiksi itäisessä naapurimaassa, josta on kantautunut uutisia uudesta kansalaisjärjestölaista. Lain mukaan järjestöjen on raportoitava tarkasti mm. rahankäytöstään, ja jos järjestön toiminta viranomaisten mielestä uhkaa Venäjän valtion "kansallisia etuja", se voidaan lakkauttaa viranomaispäätöksellä, ilman oikeuskäsittelyä. Laki jättää runsaasti tulkinnanvaraa ja alistaa järjestöt paikallisten viranomaisten mielivallalle. Uhkakuvana on, että hallitusta tukevia järjestöjä aletaan suosia ja kriittisten toimintaa vaikeuttaa entisestään. (Tiedot perustuvat, osin suorin lainauksin, Airi Leppäsen (Yle Radio 1) sekä Elina Venesmäen & Esa Mäkisen (Ylioppilaslehti) artikkeleihin.)

Suomalaisessa yhteiskunnassa toimivana tuollaista tilannetta on vaikea käsittää. Yksikään järjestö ei täällä joudu vaikeuksiin vain arvostelemalla presidentin tai hallituksen toimintaa. Vaikka moni isompi yhdistys saa toimintaansa avustusta valtiolta tai kunnilta, se ei velvoita niitä tukemaan rahoittajan politiikkaa. Tuollaiseen raportointivelvollisuuteen verrattuna Suomen lain määräämä toimintakertomuksen laadinta on suorastaan leppoisaa puuhaa.

Mutta miksi tuntuu siltä, että täällä perinteinen järjestötoiminta kärsii arvostuksen puutteesta? Olemmeko tottuneet liian hyvään ja otamme tämänkin perusoikeuden itsestäänselvyytenä? Vai onko kyse vain siitä, että rekisteröitynyt yhdistys on aikansa elänyt toimintamuoto - voihan kaikenlaisia toimintaryhmiä perustaa ilman varsinaisen järjestön muodostamistakin ja säästyä kaikelta byrokratialta?

En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta haluaisin kyllä puolustaa järjestöjä ja kannustaa kansalaisia liittymään niihin. Rekisteröitynyt yhdistys on täysivaltainen oikeudellinen toimija, jolla on mahdollisuus esimerkiksi valittaa viranomaisten päätöksistä. Mitä suurempi jäsenistö seisoo järjestön takana, sitä suurempi vaikutusvalta sillä on. Yhdistykseksi rekisteröityminen luo myös pysyvyyttä - löyhä toimintaryhmä voi saada aikaan hienoa toimintaa, mutta pysyy harvoin koossa vuosia tai vuosikymmeniä. Eikä se byrokratia lopulta niin vaikeaa ole, joskus vain vähän työlästä. Yleensä siinä on myös aina jokin järki takana: esimerkiksi kokouksista tehdään pöytäkirjat, jotta kaikki muistavat, mitä päätettiin - ei sen kummempaa.

Sinä, joka et (vielä?) toimi missään, mutta haluaisit toteuttaa itsellesi tärkeitä asioita: ota hiiri tai puhelinluettelo käteesi ja etsi itsellesi järjestö! Ja muista maksaa jäsenmaksut - ilman jäseniä ei ole järjestöä. Jos sopivaa yhdistystä ei löydy, kokoa ympärillesi muutama innostunut, ja perusta sellainen.

Sinä, joka toimit järjestöaktiivina: jos joku urhea uusi kasvo löytää toimintanne, ota hänet lämpimästi vastaan. Älä pelottele puheella toimintakertomuksista ja muista - niihin uusi toimija ehtii hyvin tutustua myöhemminkin. :)

"Minulla on lemmikkieläin. Mitä se syö?"

Lapsena meille tuli kotiin lehti, jonne sai lähettää kysymyksiä erilaisista lemmikkieläimistä. En koskaan saanut toivomaani koiraa, mutta ahmin näiltä kysymyspalstoilta kaiken mahdollisen tiedon kaikista mahdollisista lemmikkieläimistä. Silloin lähes kaikki kysymykset tuntuivat täysin järkeviltä - hyvä että oli joku, joka auttoi näin tärkeissä ongelmissa!

Nyt monen vuoden tauon jälkeen selasin muutamaa tuoretta lemmikkiaiheista kysymyspalstaa. Kävi selväksi, että useimmat kysyjät olivat (edelleen) lapsia ja nuoria, keski-ikä ehkä noin 12 vuotta. Monet kysymykset olivat edelleenkin ihan fiksuja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin hämmästellä. Millä perusteilla koteihin oikein hankitaan lemmikkieläimiä? Eivätkö kysyjät, tai edes vanhemmat ole lainkaan viitsineet ottaa etukäteen selvää eläimen ominaisuuksista ja tarpeista?

Vai mitä voi päätellä seuraavantyyppisistä kysymyksistä:

"Miksi lemmikkini tekee näin?" Vastaus: Se kuuluu sen luontaisiin elintapoihin. (Esimerkki: hamsteri nukkuu päivisin, koska se on yöeläin.)

"Voiko lemmikkiäni ruokkia tällä?" V: Ei, se tarvitsee sille sopivaa ruokaa. (Esimerkki: marsu ei pärjää perheen ruuantähteillä.)

"Voiko tämän ja tämän lemmikin laittaa yhteen?" V: Ei, toinen tulee syödyksi. (Esimerkki: metsästyskoira ja kani.)

"Lemmikki käyttäytyy huonosti, pitääkö se antaa pois?" V: Ei, se on sairas ja tarvitsee hoitoa. (Vaihtoehtoinen vastaus: Noin sen kuuluukin tehdä. Esimerkki: kissan kuuluu kiipeillä.)

"Meille tulee uusi lemmikki, tottuuko se vanhoihin?" Oma vastaukseni: Olisiko tätä kannattanut miettiä ennen kuin tilasit sen uuden?

Joistain kysymyksistä näki myös, että kysyjä oli paljon paremmin tilanteen tasalla kuin vanhemmat, jotka kuitenkin viime kädessä ovat vastuussa lemmikin hyvästä hoidosta. Toisaalta paljastui myös tilanteita, joissa lapsen vastuulle on annettu lemmikki, joka olisi vaativa hoidettava kokeneellekin alan harrastajalle.

Nyt kun muistelen, luulen etteivät viime vuosikymmenen kysymykset juuri poikenneet nyt lukemistani. Nyt osaan kuitenkin hämmästellä ihmisten toimintaa: kuka ottaa lemmikin tietämättä miten sitä hoidetaan?. Tästä voi tosin löytää yhden positiivisenkin asian: onneksi nämäkin kysyjät sentään tulivat kysyneeksi asiaa, sen sijaan että antaisivat lemmikkinsä kärsiä oman tiedonpuutteensa takia.

Luontohavainnot nettiin!

Luonnontieteellinen keskusmuseo julkaisi uuden mainion palvelun: sähköisen havaintopäiväkirjan nimeltä Hatikka (hauska nimi: hatikka on kasviryhmä, ja tikkahan on lintu :)

Idea on loistava, ja sillä on monia etuja perinteiseen havaintovihkoon verrattuna. Harrastaja kirjaa luontohavaintonsa sähköiseen tietokantaan, missä ne ovat aina tallessa ja nettiyhteydellä katseltavissa mistä vain. Havaintoja voi myös hakea lajin, lajiryhmän, havaintopaikan tai -ajan mukaan. Erityisen hienoa on, että kaikki käyttäjät pääsevät näkemään muiden havaintoja: esimerkiksi retkelle lähtiessä voi katsoa, mitä samalla alueella on lähipäivinä nähty. (Ja esimerkiksi muutama taviokuurnakin löytyy jo havainnoista :) Myös tiede hyötyy, sillä kaikki talletetut tiedot päätyvät myös Luonnontieteellisen keskusmuseon arkistoihin.

Toivottavasti Hatikka saa paljon käyttäjiä. Toteutus on mielestäni selkeä, joten ehkä vain internet-yhteyden puute voisi olla esteenä sen käyttämiselle. Uskoisin, että tottumatonkin netinkäyttäjä oppii käyttämään Hatikkaa pienellä harjoittelulla. Palvelu onkin hieno uutuus myös siksi, että sinne voi lähettää havaintoja niin satunnainen sunnuntairetkeilijä, edistynyt harrastaja kuin ammattitutkijakin. Jos oikein innostuu, Hatikkaan voi tallettaa tuoreiden havaintojen lisäksi kaikkien vanhojen havisvihkojensa sisällön. Mitä enemmän havaintoja, sitä kattavampi kuva muodostuu kokonaisuudesta.

Huono puoli tällaisissa avoimissa palveluissa on tietysti se, ettei tietoja voi pitää sataprosenttisen luotettavina. En oikein usko, että suoranaista häiriköintiä tulisi juuri esiintymään, ja sellaiset "mahdottomat" havainnot lienee helppo tunnistaa ja karsia pois. Isompi ongelma ovat ehkä sellaiset havainnot, jotka aloitteleva harrastaja luulee tunnistaneensa ihan oikein, vaikka laji onkin ollut joku muu. Mutta tuskin niistäkään sen suurempaa haittaa on, sillä pienet virheet hukkuvat massaan.

Itse olen syöttänyt tietokantaan vasta muutaman havainnon, mutta luulenpa käyttäväni palvelua esimerkiksi tulevana keväänä. Jos käyttäjiä on riittävästi, Hatikasta voi varmaankin seurata esimerkiksi muuttolintujen etenemistä Suomessa, sillä havaintoja tulee sivuille lähes reaaliajassa. Palvelu ei ole vielä aivan valmis - itse kaipaan ainakin mahdollisuutta nähdä valitut havainnot kartalla. Mutta päivityksiä on kuulemma luvassa. Toistaiseksi näyttää hyvältä!

Itsekkäät turhakkeet

Suomen Luonto -lehti on vuodesta 2000 lähtien valinnut lukijoiden ehdotusten pohjalta vuoden turhakkeen. Valituksi on tullut hyvin erilaisia tavaroita: esimerkiksi lehtipuhallin ja ulkomainen pullovesi. Tänä vuonna valinta osui erityisen nappiin: vuoden turhake 2005 on harvinaisen turha kaupunkimaasturi (ks. oma kirjoitukseni 17.10.2005).

Turhake on hienosti keksitty sana, sehän on hyödykkeen vastakohta. Turhuus ja hyödyllisyys ovat tosin jossain määrin subjektiivisia käsitteitä - toisen turhake on toisen hyödyke, mikä näkyy esimerkiksi kirpputorien suosiona. Mutta jotkut tavarat ovat kyllä oikeasti niin turhia, että niiden ainoa hyöty on lisäraha valmistajan lompakossa, sikäli kuin joku niitä sortuu ostamaan. Tämän vuoden turhake-ehdotusten listaa lukiessa ei voi kuin haukkoa henkeään: kuka ihmeessä ostaa karkkirasiaan yhdistetyn tietokonepelin, koiran kynsilakkaa, murojen annosteluautomaatin, pakastavan wc-pöntön tai paristokäyttöisen kirjeenavaajan?

Ehdotusten joukossa on sellaisiakin tavaroita, jotka ovat periaatteessa hyödykkeitä, mutta jotka on jollain tavalla "pilattu" turhakkeiksi, esimerkiksi valmiiksi revityt farkut ja Baltiasta tuodut jääpalat. Mielestäni listan toiseksi paras ehdotus vuoden turhakkeeksi kaupunkimaasturin jälkeen ovat Helsingissä jaetut kahdet puhelinluettelot. Kaksi kilpailevaa puhelinyhtiötä rahastaa asiakkaat kahteen kertaan ja jakaa koteihin lähes identtiset luettelot - melkein kuusi kiloa paperia per talous!

Ihminen on mukavuudenhaluinen, ja kaikenlainen omaa vaivannäköä vähentävä vetoaa meihin. Ihminen on luonnostaan myös itsekäs, mikä on hyvin ymmärrettävissä kun ajattelee minkä tahansa eläimen selviytymistä luonnossa: yksilö, joka luovuttaa löytämänsä ruuan tai suojapaikat muille, ei pidemmän päälle pärjää. Ihminen elää kuitenkin nykyään sellaisessa ympäristössä, jossa itsekkyys johtaa ennen pitkää paitsi lajin, luultavasti myös elinympäristön (tässä tapauksessa maapallon) jonkinasteiseen tuhoon. Jos jokainen meistä hankkisi tavaroita ja kuluttaisi luonnonvaroja tuijottaen vain omaan napaansa, tarvittaisiin usean maapallon verran resursseja tyydyttämään kaikki tarpeemme.

Kaupunkimaasturin valinta vuoden turhakkeeksi herättää toivottavasti keskustelua itsekkyyden rajoista. Kaupunkimaasturi on harvinaisen itsekäs ostos: se kiihdyttää ilmastonmuutosta tarpeettomasti, on turvallisuusriski muille tienkäyttäjille, eikä tuo omistajalle muuta hyötyä kuin tunteen uudesta statussymbolista.

Voidaan tietysti kysyä, onko ainoastaan kuluttajien podettava huonoa omatuntoa ostamistaan tavaroista - eikö tavaroiden tuottajilla tai mainostajilla ole mitään vastuuta? Olisi tietysti hienoa, jos laki tai tuottajien hyvä tahto estäisi uusien turhakkeiden ilmestymisen markkinoille, mutta valitettavasti voitonteko käy useimmissa firmoissa aina luonnonvarojen säästämisen edelle. Valmistajat tuottavat sitä mitä kuluttajat ostavat. Kaupassa voi ihan oikeasti äänestää kukkarollaan, ja jokaisen ostoksen voi nähdä kannanottona. Mietipä ostoksilla seuraavan kerran, mitä äänestät. :)